Vammaiset yhteiskunnassa – kaikki samalla viivalla | Aspa
-A A +A

Vammaiset yhteiskunnassa – kaikki samalla viivalla

Ke, 06/06/2018 - 07:34
Jokainen ihminen on yksilö. Meillä kaikilla on omat ajatuksemme, tarpeemme, mielenkiinnonkohteemme, halumme ja tunteemme. Nämä ovat tekijöitä, jotka tekevät ihmisestä ihmisen. Näitä tekijöitä, näitä ominaisuuksia, on myös vammaisilla ihmisillä.

SeljaJaSara.jpgTämän tekstin ovat kirjoittaneet kaksi nuorta naista, jotka ovat eläneet vamman kanssa koko elämänsä. Kumpaakin ajaa eteenpäin ajatus siitä, että kaikilla olisi hyvä ja rikas elämä mahdollisista rajoitteista huolimatta.

On itsestäänselvyys, että jokaisella on oikeus tulla kuulluksi, kohdelluksi omana itsenään sillä tavoin kuin itse haluaa ja toivoo. Vamma ei tätä estä, mutta kyllä sitä silti joutuu miettimään omaa elämäänsä eri tavoin kuin vammaton ihminen joutuisi. ”Monelta olisi järkevintä tilata kyyti, jotta pääsen näkemään kavereitani Forumin kauppakeskukseen?”, ”Pääsenkö juhlimaan ystäväni syntymäpäivää tämän kotona huomenna?” Tuossa oli vain muutama niistä lukuisista kysymyksistä, joita tulee pohdittua omassa arjessa liikkumisen suhteen – esteettömyys on siis suurimpia tekijöitä vammaisen sujuvan arjen mahdollistajana.

Esteettömyys näkyy ja toteutuu arjessa monin tavoin. Liikkumiseen paikasta A paikkaan B voi käyttää Matkapalvelun takseja, ja ilman tätä palvelua lukiossa opiskelu, harrastaminen kerran viikossa tai kahvittelu keskustassa silloin kuin huvittaa olisi mahdotonta. Aina ei voi laskea sen varaan, pääseekö jompikumpi vanhemmista viemään ja hakemaan, ja sitä paitsi itsenäistymisen halu on kova. Vaikka kumpikaan meistä ei ainakaan vielä uskalla mennä itsenäisesti bussilla tai ratikalla surkean suuntavaiston vuoksi, halu mennä ja tehdä on säilynyt aina ja apuahan voi tarvittaessa pyytää.

Kun koko peruskoulun ajan oli enemmän tai vähemmän tehty omasta puolesta asioita ja autettu ehkä liikaakin, peruskoulusta seuraavalle asteelle siirtyminen oli helppo päätös: lukioon ja mars! Aikaa kului välillä paljonkin eri lukioiden nettisivuja selaillessa, mutta lopulta löytyi muutama hyvältä vaikuttava lukiovaihtoehto. Valintaprosessiin vaikutti ensisijaisesti liikkumisen helppous, niin ettei tarvinnut stressata pärjäämisessä. Avustajaa lukioon ei edes harkittu, vaan oli aika opetella pärjäämään pienemmällä tuella luottaen siihen, että muut opiskelijat ja henkilökunta auttaisivat. Tuo oli paras päätös, mikä tähän asti on tullut tehtyä.

Pari vuotta sitten keskitalvella Etu-Töölön lukiolla oli avoimet ovet. Menimme sinne, ja tuntui heti kotoisalta; ”Tyly” tuntui heti omalta paikalta. Koska lukiorakennus on melkein sata vuotta vanha, ei se ollut esteetön. Ei haitannut, sillä oman äänen sai onneksi heti kuuluviin esteettömyyskysymyksiä koskien. Tarvittavat muutostyöt tehtiin niin pian kuin mahdollista: ulko-ovelle ja muutamiin luokkiin asennettiin luiskat, saimme molemmat ”läpyskän”, joka mahdollisti ulko-oven automaattisen avauksen, invavessojen kunto ja sijainti samoin kuin luokkatilat esiteltiin. Muutos parempaan lähtee ennen kaikkea omasta aloitteesta. On totta, että täydellisen esteettömyyden vaatiminen joka paikassa ei ole mahdollista, vaan sen sijaan pitäisi kuunnella mitä toisella on sanottavaa ja yrittää parhaansa mukaan sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.

Tällä hetkellä kesälomaa viettää kaksi 2. vuoden opiskelijaa, ja molemmilla on kasassa jo yli puolet lukion läpäisyyn vaadittavista kursseista, todistukset, joista on syytä olla ylpeä, paljon kavereita ja tuttuja sekä loputon tiedonjano. Mutta meillä on myös onni tulla kohdelluiksi tasavertaisina muiden opiskelijoiden rinnalla. Vamma ei ole yhtä kuin ihminen!

Lause, ”vamma ei ole yhtä kuin ihminen”, merkitsee tässä yhteydessä seuraavaa: vaikka ihmisellä olisi näkyvä rajoite, esimerkiksi pyörätuoli, ei ihminen ole vain apuvälineensä. Tuntuu, että ihmiset eivät aina osaa kohdata vammaista ihminen edellä, vaan kanssakäyminen toisen kanssa rakentuu olettamusten ja ennakkoluulojen varaan, mikä on ärsyttävää. Ei välttämättä tajuta, ettei pyörätuolissa istuvalle tarvitse huutaa tai hänen ohitseen ei pitäisi puhua, vaikka hänellä olisikin mukanaan avustaja. Sen sijaan voisit ihan vain esittää uteliaan kysymyksen, johon vastaisi mielellään positiivisessa hengessä ja saisi toisen näin ymmärtämään.

Kysymisessä ei ole mitään väärää eikä tyhmiä kysymyksiä ole olemassa. Ihmiset, kysykää, se kannattaa. Diagnoosi(e)n takaa löytyy elävä henkilö, yksi maapallon 7,5 miljardista asukkaasta. Olen paljon muutakin kuin liikuntavammani ja pyörätuolini: olen tytär, sisko, hyvä ystävä, laulaja/näyttelijä, kuntoutuja, mutta ennen kaikkea yksilö. Kohdellaan siis kaikkia sillä kunnioituksella, jonka kaikki ansaitsevat. Kohdellaan toisiamme siten, että voimme olla kaikki yhdessä samalla viivalla.

Selja ja Sara Salomaa

Kirjoittajat työskentelevät Aspan viestinnässä kesäharjoittelijoina.

Lue muita Ravistajan blogikirjoituksia