-A A +A

Saisinko hieman yksityisyyttä, kiitos!

Saisinko hieman yksityisyyttä, kiitos!

Sormi osoittaa Stop-merkkiä, saisinko hieman yksityisyyttä.
Kaksikymppisen "Annan" ja kolmekymppisen "Anssin" mukaan seksuaalisuutta ei huomioida riittävästi asumispalveluissa. Arjen tilanteet saattavat aiheuttaa ahdistusta ja häpeää.

”Tiekkö ku mä oon tottunut vaan riisuu näitä”, tokaisee mieshoitaja Annalle rintaliiveistä, joita on pukemassa hänen ylleen. Asumispalveluyksikössä asuva Anna kokee tämän epäasiallisena kommenttina, ja ihmettelee, miksi tällaiset ”löysät heitot” ovat sallittuja. ”Jokaisella on kuitenkin oikeus saada vaatteensa päälle ilman, että tilanne seksualisoidaan. Sekin on vallankäyttöä.” Annan mukaan aihe on niin arkaluontoinen, ettei sillä saisi vitsailla, koska avun kohde voi oikeasti tuntea olonsa turvattomaksi ja tulkita tilanteen seksuaaliseksi vihjeeksi.

Anna kertoo ahdistuneensa luettuaan Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksen, jonka kirjoittaja kertoo naispuolisesta vammaisesta ystävästään, joka ei halua näyttää alapäätään mieshoitajille. Ystävä ei pyynnöistään huolimatta saa naishoitajaa huolehtimaan intiimialueidensa pesusta. Myöhemmin alan ammattijärjestön Superin puheenjohtaja kritisoi kyseistä tilannetta vammaisen itsemääräämisoikeuden ylittämisenä, sillä naisasiakkaalla tulisi olla oikeus naishoitajaan niin halutessaan.

Vaikka hoitajat suhtautuisivatkin tilanteisiin ammattitaitoisesti, asiat voidaan kokea kiusallisina ja omassa seksuaalisuudessa epämukavina.

Annalla itselläänkin on kokemusta samantapaisesta tilanteesta. Hän kuvailee tilannetta, jossa hänen intiimialueensa limakalvoja hoidettiin voiteella. Hoito jäi osittain toteutumatta siksi, ettei Anna tiennyt, kuka kulloinkin oli työvuorossa. Hän ei tahtonut, että joka päivä ”eri ihminen käy mun alapäässä”. Annan mukaan seksuaalisuutta vähätellään asumisyksiköissä rankasti ja asiat nähdään liikaa hoidettavan objektiuden kautta. Seksuaalisuus on Annan mielestä intiimi ja yksilöllinen kokemus. Vaikka hoitajat suhtautuisivatkin tilanteisiin ammattitaitoisesti, asiat voidaan kokea kiusallisina ja omassa seksuaalisuudessa epämukavina. Autettavan omat mielipiteet tulisikin huomioida paremmin. 

Laitosrutiinit arjen muovaajina

Vammaisten laitoshoidosta on siirrytty pienempiin yksiköihin, mutta työtapoihin sillä ei ole ollut vaikutusta, sillä asukkaiden päivärytmi määräytyy edelleen henkilökunnan työvuorojen mukaan. Toiminnassa korostuvat yksikön hallittavuus ja organisaation toimivuus. (Hintsala, Seppälä & Teittinen 2008.) Asukas ei yleensä voikaan valita työntekijän sukupuolta (Ahponen 2008). Myös Hannu T. Vesala (2010) on kuvannut laitoksessa asuvan naisasukkaan tarkkaan aikataulutettua ruokailujen ja peseytymisten sävyttämää arkea, joka alkaa aamuherätyksellä kello 7.30 ja päättyy nukkumaanmenoon vähän kello 20.30 jälkeen. Asukkailla on mahdollisuus osallistua talon ulkopuolisiin tilaisuuksiin vain iltapäivisin aamu- ja iltavuorolaisten ollessa yhtä aikaa paikalla kun henkilökuntaa on enemmän.

Tavallinen arki kuvautuu myös Anssin kertomuksessa, jossa hänet autetaan aamuisin sängystä kello 7.30–9.00 välisenä aikana päiväohjelmasta riippuen. Aktiviteetteja askartelusta, leipomisesta ja erilaisista kerhoista kuntosaliin, tv:n katseluun ja ulkoiluun riittää, mutta peseytymiseen on mahdollisuus vain kahdesti viikossa suihkukertojen ja lauantaisaunan myötä. Henkilökuntaresurssien takia useamman tunnin kestävä kaikkien asukkaiden saunottaminen alkaa jo aamupäivästä, mistä Anssi toteaakin, että ”ei enää viitti ottaa saunaolutta, kun se pitäs aamulla juoda”.

Ei enää viitti ottaa saunaolutta, kun se pitäs aamulla juoda.

Asukkaiden arjessa toistuvat säännölliset rutiinit ja turvallisuutta pidetään tärkeänä lähtökohtana (Eriksson 2008). Turvallisuutta saatetaan tavoitella jopa ylikorostuneesti, jolloin asukkaan koko elämä näyttäytyy riskien välttämisenä, suojeluna, kontrollointina ja rajoittamisena (Hintsala ym. 2008). Nuorelta naiselta oli omassa asumisyksikössään kielletty netin käyttö kokonaan, koska hän oli netissä käymiensä keskustelujen myötä päätynyt ongelmallisiin tapaamisiin ja seurustelusuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Hän sai käyttää nettiä vain viikonloppuvierailuillaan vanhempiensa luona. Käytäntöä perusteltiin sillä, että vanhemmilla on kotona henkilökuntaa enemmän aikaa valvoa netinkäyttöä. (Hakala 2014.)

Susan Eriksson (2008) kuvailee tilannetta, jossa saman asumispalveluyksikön seurustelevalla pariskunnalla oli mahdollisuus yöpymisiin toistensa huoneissa. Yksikön koettiin olevan turvallinen ja seurustelukumppanin ”kunnollinen”. Toisenlaisesta tilanteesta kertoivat Kielletty rakkaus- ohjelman kehitysvammainen pariskunta, jonka tapaamisia rajoitettiin aluksi vain viikonloppuihin. He asuivat erillään, koska tarvitsivat eritasoista asumisen tukemista. Heidän ei sallittu muuttavan yhteen kuin vasta 14 vuoden kuluttua. Antti Teittisen (2017) mukaan seksuaalisuuden tukeminen laitoksissa voi olla haastavaa ja henkilöstön asenteet stereotyyppisiä, vaikka lähtökohtaisesti tunnustettaisiinkin seksuaalisuuden merkitys myös vammaisille ihmisille.

Toiveet ja todellisuus

Vammaisia on pidetty sukupuolettomina ja ei-seksuaalisina sekä heidän omaa päätösvaltaansa seksin harjoittamisen suhteen rajallisena (Teittinen 2017). Vammaisiin saatetaan suhtautua myös lapsenomaisesti (Ahponen 2009; Eriksson 2015), joten eniten heitä kontrolloidaankin ”aikuisten” asioissa kuten seksuaalisuuteen, parisuhteeseen ja perheen perustamiseen liittyvissä kysymyksissä (Ahponen 2009, 104). Vammaisten ihmisten seksuaalisuuteen suhtautuminen voi yhä olla kielteistä ja moralisoivaa (Eriksson 2015).

Haluunko olla sinkku koko elämäni? En. Joskus haluun naisen kenen kans nukun. Mut aika vaikeeta vammaisen löytää kumppania. Sopivaa kumppania.

Vammaisilla nuorilla on kuitenkin toiveita ja odotuksia parisuhteen löytymisen ja seurustelun aloittamisen suhteen (Ahponen 2008), niin myös Anssilla: ”Haluunko olla sinkku koko elämäni? En. Joskus haluun naisen kenen kans nukun. Mut aika vaikeeta vammaisen löytää kumppania. Sopivaa kumppania.”  Vammaiset miehet vertaavat itseään miehen kulttuurisidonnaiseen malliin, jonka mukaan miehen tulisi olla heteroseksuaalinen, viehättävä, kova ja voimakas, mikä voi olla ristiriidassa heidän hoivattavana olevan, avustettavan ja passiivisen roolinsa kanssa (Ahponen 2008).

Huoneessaan Anssi katselee pornoa, mutta hoitajien nähden ei hänen mukaansa kuitenkaan saa olla mitään ”seksisivuja” auki, sillä hoitajat kokevat sen seksuaalisena häirintänä. Anssi on varautunut myös mahdollisuuteen, että ”jos en koskaan oikeeta naista sais, oon haaveillu, että jos joku suostuis feikkaan ku tos filmis--”. Anssi kokee saavansa olla tarpeeksi rauhassa omassa huoneessaan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Yksityisyyden ja oman rauhan vastapainona näyttäytyvät liiallinen valvonta ja kontrollointi (Eriksson 2008).

Parasta oli kun naiset pelas ja pyllisteli ja kikatti. Ilot ne mullakin. Makkaraa ja sinappikurkkusalaattia.

Pornon katsomisen lisäksi asumisyksikössä ei ole paljon mahdollisuuksia toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Anssi kertoo toisesta asukkaasta, joka kuvaa salaa vierailijoiden ja hoitajien takamuksia, vaikka toiminta on kiellettyä. Kesäpäivinä voidaan järjestää yhteistä tekemistä ja grillailua ulkona, ja silloin ”--parasta oli kun naiset pelas ja pyllisteli ja kikatti. Ilot ne mullakin. Makkaraa ja sinappikurkkusalaattia.” Joskus hoitaja oli joutunut lähtemään avustamaan toista asukasta, ja Anssi oli jätetty yksin suihkuun suihkutuolissa, mikä mahdollisti Anssille masturboimisen. Genitaalialueiden pesutilanteissa Anssi tietää, ettei hänen pesemisensä kiihota, mutta silti hän uskaltaa salaa toivoa, että pesijällä heräisi jotain tuntoja, ”jos ei muuta ni ees vähän säälistä”.

Odotuksen huumaa ja hämmennystä

”Iltapäivällä mulla ehkä eroottinen hetki. Nyt jo käyn kuumana. Miten maltan odottaa? Ei mun elämäs oo ollu pitkään aikaan mitään näin jännää!” Anssi on hyvin hämmentynyt, sillä hän on joutunut pyytämään äidiltään apua hankkiakseen keinovaginan seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseksi. Hänen mielestään ei ole oikein, että äidillä on päävastuu huolehtia hänen seksuaalisuudestaan. Hän kokee sen olevan myös noloa, epänormaaliakin. Lisäksi hän pohtii paljon sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Miten tähän vois ikinä suhtautua oikein ja mikä menee rajan yli?

Tilanteen tekee entistä vaikeammaksi se, että keinovaginaa on asumisyksikössä käytettävä henkilökunnalta salassa. Anssi haluaisi kertoa asiasta ainakin omahoitajalleen, mutta hänen äitinsä on pyytänyt, ettei asiasta puhuttaisi, koska henkilökunnan mielestä se voisi olla ”outoa”. Äitiäkin kuulemma ihmetyttää, ”miten tähän vois ikinä suhtautua oikein ja mikä menee rajan yli”. Asia voitaisiin äidin mukaan käsittää väärin. Pattereilla toimiva seksiväline on otettu käyttöön äidin avustuksella. Anssia on tilanne muutenkin jännittänyt ja sitten vielä äiti ollut ”varmistamassa ja vahtimassa ja neuvomassa” liukuvoiteen käytössä, keinovaginan pesemisessä ja kuivumaan laittamisessa. Seksivälineen käytön ajaksi äiti oli hienotunteisesti poistunut huoneesta, mutta nyt Anssi pohtii, että ”--eihän sitä voi jättää julkiselle paikalle kuivumaan? Kun ei tiedä kuka hoitajista tulee.”

mut en haluis ottaa riskiä, et loukkaisin häntä jos alkasin ehdotteleen, että avustaisiko mua vaik sen tekopimpin kans

Anssi ei tiedä, miten keinovaginaa jatkossa pystyisi käyttämään, sillä hän tarvitsisi käytön jälkeen apua siivoamisessa ja housujen vaihdossa. Yhtenä vaihtoehtona on, että ”--ennen suihkua pyytäs et sais olla suihkutuolis nakuna.” Anssia arveluttaa pyytää apua naispuoliselta omahoitajaltaan, vaikka kuvaileekin omahoitajaansa empaattiseksi ja hauskaksi, joka ”haluaa, et kaikilla olis hyvä olla ja tekee kyl mun puolesta mitä vaan, mut en haluis ottaa riskiä, et loukkaisin häntä jos alkasin ehdotteleen, että avustaisiko mua vaik sen tekopimpin kans”. Anssi ei ole varma uskaltaako kertoa omahoitajalleen lainkaan keinovaginasta, sillä pelkää tämän suuttuvan. Hän pohtii kysymyksen esittämistä myös hypoteettisessa muodossa, miten omahoitaja suhtautuisi hänen auttamiseensa jos hänellä olisi seksiväline käytössään. Toisaalta hän epäilee talon sääntöjenkin estävän kysymisen, ja toteaa lopuksi, että ”en tiedä, vaikee juttu.”

Artikkelia varten haastateltujen Annan ja Anssin nimet ovat muutettu.

Lähteet

Ahponen, H. (2008). Vaikeavammaisen nuoren aikuistuminen. Yksilöllinen ja erilainen elämänkulku. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 94. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

Ahponen, H. (2009). Valkoinen talvitakki ja muita tabuja vammaisuudesta. Teoksessa M. Laitinen & A. Pohjola (toim.) Tabujen kahleet. Tampere: Vastapaino, 90–116.

Eriksson, S. (2008). Erot, erilaisuus ja elinolot – vammaisten arkielämä ja itsemäärääminen. Kehitysvammaliiton tutkimuksia 3/2008. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry.      

Eriksson, S. (2015). Poikkeavan ja normaalin performanssi – vammaisten seksuaalisuus elämäntarinoissa. Teoksessa J. Kivirauma (toim.) Vammaisten elämä ja elämäkerta: tulkintoja vammaisuudesta 1900-luvun alun Suomessa. Helsinki: Kynnys ry, 154–198.   

Hakala, K. (2014). ”Kyllä ihmisoikeuksissa olis parantamisen varaa!” Itsenäisen elämän haasteita vammaispalveluissa. Kehitysvammaliiton tutkimuksia 9. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry.

Hakkarainen, K. (2018). Mielipidekirjoitus nosti epäkohdan esiin: Monen vammaisen naisen intiimialueet pesee päivittäin mies – ”Ei siinä ole mitään järkeä”, sanoo hoitajien liiton puheenjohtaja. Helsingin Sanomat. Kotimaa 8.1.2018. Luettu 19.5.2018.

Helsingin Sanomat. (2018). Vammainen ystäväni ei haluaisi näyttää alapäätään mieshoitajille – hänen pyyntönsä saada naishoitaja intiimipesuihin on toistuvasti evätty. Mielipide 8.1.2018.  Luettu 19.5.2018.

Hintsala, S., Seppälä, H. & Teittinen, A. (2008). Kehitysvammaista ihmistä eristävät asumisjärjestelyt. Teoksessa T. Hirvilammi & M. Laatu (toim.) Toinen vääryyskirja. Lähikuvia sosiaalisista epäkohdista. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 217231.

Kielletty rakkaus. (2017). Kehitysvammaiset Jaana ja Aimo joutuivat taistelemaan 14 vuotta ennen kuin saivat muuttaa yhteen. Nelonen.fi. Ohjelmat 23.10.2017.  Luettu 20.5.2018.

Teittinen, A. (2017). Tabu? Katsaus kehitysvammaisten seksuaalisuuden tutkimukseen. Teoksessa H. Kiuru & M. Strömberg-Jakka (toim.) Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä. EU: UNIpress, 267279.

Vesala, H.T. (2010). Hameennappi ja haalari. Tutkimus puhumattoman, vaikeasti kehitysvammaisen naisen itsemääräämisestä ja valinnanmahdollisuuksista. Teoksessa A. Teittinen (toim.) Pois laitoksista! Vammaiset ja hoivan politiikka. Palmenia-sarja 68. Helsinki: Palmenia Helsinki University Press, 123–161.

 

Kommentit

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Tällä kysymyksellä varmennetaan lähettäjän olevan ihminen ja vähennetään roskapostia.
5 + 9 =
Ratkaise tämä matematiikan kysymys ja anna vastaus. Esim. 1+3 = 4.