Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena ilmiönä | Aspa
-A A +A

Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena ilmiönä

Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena ilmiönä

Psykiatrinen diagnoosi on sosiaalinen ilmiö monessakin mielessä. Se todetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, potilaan ja lääkärin välillä, toisin kuin vaikkapa syöpä. Se ei ole lääketieteellisen yksiselitteinen ilmiö, vaan muuttuu yhteiskunnallisen tilanteen, ajan paikan ja ajattelutapojen mukaan. Se voi leimata ihmisen hulluksi tai vapauttaa epävarmuudesta ja oikeuttaa yhteiskunnan tarjoamaan hoitoon.

Nykypsykiatriassa tehdään huippulääketiedettä tutkimalla geenien muutoksia solutasolla tai veren virtausta aivoissa toiminnallisessa magneettikuvassa. Kaikesta tutkimuksen edistymisestä huolimatta tiedämme edelleen hyvin vähän siitä mitä ihmisruumiissa tai -mielessä itse asiassa tapahtuu esimerkiksi psykoosiksi nimetyssä tilassa tai depressioksi nimetyssä oireyhtymässä. Niinpä psyykenpatologioita ei diagnosoida ihmisessä verikokein tai aivokuvin, vaan puhumalla.

Psykiatrinen diagnostiikka onkin lähtökohtaisesti sosiaalista. Sosiaalista se on ensinnäkin siksi että se perustuu potilaan tai hänen läheistensä lääkärin vastaanotolla kuvaamien oireiden varaan ja vaikuttaa potilaisiin monella tavalla. Psykiatrinen diagnostiikka on sosiaalista myös siksi, että se muuttaa muita lääketieteellisiä diagnooseja herkemmin muotoaan ympäröivän maailman, ajan, paikan ja yhteiskunnallisten tekijöiden muuttuessa.

Muuttuvat käsitykset hulluudesta

Psykiatrian historia, viimeisen noin 150 vuoden ajalta, onkin ollut neuvottelua todellisuuskäsityksistä ja maailmankatsomuksista, kun psyykenpatologioiden syitä on etsitty esimerkiksi vääristyneistä ajattelutottumuksista, traumoista, lapsuuden kasvuympäristöstä, geeneistä, ruumiinnesteiden virtauksista tai avioaineenvaihdunnasta. Keskustelua on käyty myös siitä voidaanko mielen sairauksia ylipäätään parantaa ja jos voidaan, onko parasta hoitoa puhe terapeutin kanssa, kylmäkylpy, hypnoosi, lääkkeet, sähköshokit vai ehkä sittenkin aivokirurgia.

Monenlaisia mielentiloja ja oireiden kimppuja on kautta historian luokiteltu normaalista poikkeaviksi ja nimetty mitä erilaisimmilla tavoilla. Naisia ei esimerkiksi enää diagnosoida vaeltavasta kohdusta kärsiviksi hysteerikoiksi, kuten tehtiin 1800-luvun Ranskassa. Myöskään sellaista diagnoosia kuin drapetomania, mustaihoisten orjien keskuudessa vallinnut karkaamistaipumus, ei luonnollisesti tunneta nykypäivän Yhdysvalloissa.

Toisaalta esimerkiksi maanis-depressiivinen mielisairaus ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan ja ymmärretään nykyisin entistä lievempänä ja laveampana joukkona kaksisuuntaisia mielialahäiriöitä. 1970-luvun lopulla homoseksuaalisuus poistettiin mielenterveys- ja käyttäytymishäiriöiden tautiluokituksista ja sen tilalle on tullut monia ”uusia” häiriöitä, kuten syömishäiriöt, ahdistuneisuushäiriöt tai posttraumaattinen stressireaktio.

Erilaisia asioita on siis tavalla tai toisella luokiteltu ja nimetty mielen sairauksiksi aina, mutta modernissa psykiatrisessa diagnostiikassa 1980-luvulta lähtien luokittelun lähtökohtana on ollut tieteellisen objektiivinen – ajasta, paikasta ja diagnosoivasta lääkäristä – riippumaton kuvaus tietyn häiriön oireista. Mielenterveys- ja käyttäytymishäiriöiden kansainvälisesti yhtenäistetyissä tautiluokituksissa (DSM-IV ja ICD-10) mielenterveyshäiriöt luokitellaan puhtaasti oireiden perusteella, pohtimatta sitä mitä niiden syistä tai hoitomahdollisuuksista ajatellaan.

Oireisiin perustuvan luokittelujärjestelmän taustalla on ajatus siitä, että psykiatriassakin diagnooseja pitäisi pystyä tekemään samalla tapaa ongelmattomasti kuin esimerkiksi luunmurtuma voidaan diagnosoida röntgenkuvasta. Oleellista nykyisessä diagnostisessa järjestelmässä onkin se, että se on yhtenäistetty eli standardoitu niin että kaikki lääkärit kaikkialla käyttävät samanlaisia määritelmiä ja samankaltaisia kyselyjä, seuloja ja haastatteluja tietyn mielenterveyshäiriön diagnosoimiseen.

Psykiatrinen diagnoosi ihmistä luokittelevana nimenä

Vaikka pyrkimyksenä on ollut ”lääketieteellistää” psykiatrista diagnostiikkaa, on mielenterveyshäiriön diagnoosissa edelleen kyse keskustelusta. Kun vastaanotolla tehdään diagnoosia, potilas kuvailee omia oireitaan lääkärille, he täyttävät yhdessä erilaisia kyselyjä ja lääkäri saattaa puhuttaa myös potilaan läheisiä. Siksi mielenterveyshäiriöiden diagnosointi on lähtökohtaisesti monia muita lääketieteen piirissä käsiteltyjä ilmiöitä riippuvaisempi kielellisistä määritelmistä, sanojen merkityksistä ja lauseiden tulkinnoista.

Ei ole lainkaan itsestään selvää miten vaikkapa manian oireina mainitut epäasianmukainen mielialan nousu tai keskittymiskyvyttömyys pitäisi ymmärtää, saati mitä kullekin ihmiselle tarkoittaa seksuaalinen holtittomuus tai vähentynyt unen tarve? Oireiden ymmärtäminen ja tulkitseminen potilaan ja lääkärin välisessä keskustelussa on väistämättä tulkinnanvaraista. Mielenterveyskuntoutujien keskustelupalstalla Internetissä oman diagnoosinsa syntyä kielellisessä vuorovaikutuksessa lääkärin kanssa pohti muuan skitsofreenikoksi diagnosoitu:

”Skitsofrenian olennaisin piirre on ristiriita ympäristön ja sairastavan sisäisen järjestyksen välillä. Joku, joka toimii yhteiskunnan perusmallien mukaisesti sosiaalisesti oikein, voi olla henkisesti vaikka kuinka sairas ja sekaisin saamatta leimaa. Kun taas esim. kommunikaatioesteinen/toisella tavalla ajatteleva voi hyvinkin saada skitsofrenialeiman vaikka hänen sisäinen järjestyksensä on hyvinkin selkeä ja toimiva. Ainoa ongelma saattaa olla että hänen käyttämänsä kommunikaatiosanasto on poikkeava ja hänen dialogissa julkituomat asiat eivät olekaan ’sosiaalisia latteuksia’ vaan pureutuvat johonkin syvälliseen asiaan.”

Kanadalainen filosofi Ian Hacking (2009) on pohtinut paljon psykiatrisia diagnooseja ja niiden historiaa. Hän ajattelee, että mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia ja vuorovaikutuksessa syntyviä ilmiöitä. Ne syntyvät, kun tietynlainen tunteminen, toimiminen ja käyttäytyminen luokitellaan ja nimetään normaalista poikkeavaksi. Mielenterveys- ja käyttäytymishäiriöiden tautiluokituskäsikirjat ovat nykyisin avainasemassa tässä luokittelun ja nimeämisen prosessissa. Käsikirjoihin mukaan otetut psyykkisen oirehtimisen tavat määrittelevät pitkälti sen minkälaista oirehtimista pidetään yleisesti normaalista poikkeavana. Emmehän esimerkiksi enää (ainakaan kovin yleisesti) ajattele, että homoseksuaalisuus on mielenterveyshäiriö, jota pitäisi hoitaa.

Mielenterveyshäiriöt ovat sosiaalisia ja vuorovaikutuksessa syntyviä ilmiöitä. Ne syntyvät, kun tietynlainen tunteminen, toimiminen ja käyttäytyminen luokitellaan ja nimetään normaalista poikkeavaksi.

Hacking ajattelee myös, että psykiatrinen diagnoosi ihmistä luokittelevana käsitteenä ja nimenä joillekin oireille avaa ihmisille itselleen mahdollisuuksia kokea tietynlaisia oireita. Esimerkiksi depressiodiagnoosin olemassaolo luo sellaisen mahdollisuuksien avaruuden, jossa kenenkään on ylipäätään mahdollista kokea masennusta normaalista poikkeavana mielenterveyshäiriöinä. Vastaavasti monikaan ei enää koe itseään hysteeriseksi, koska sellaista mahdollisuutta kanavoida henkilökohtaista pahoinvointia ei enää ole. Masennuksen tunteita varmasti koetaan ilman lääkärin asettamaa diagnoosiakin, mutta diagnoosi, joksikin nimeäminen, muuttaa ihmisten käsitystä itsestään – usein pysyvästi.

Minuuden uudelleenmääritteleminen

Susanna Hyvärin ja Markku Salon (2009) toimittamassa kirjassa ”Elämäntarinoista kokemustutkimukseen” mielenterveyskuntoutujat kirjoittavat elämäkertojaan ja tulkitsevat kokemustutkijoina toistensa tarinoita. Satu* (nimi muutettu) kertoo kirjassa omista reaktioistaan diagnoosinsa, depressio mentis gravis (vakava masennustila), jälkeen. Hän kuvaa sitä miltä tuntui olla eräänä päivänä normaalista poikkeava:

”Ainakin sain ne kuuluisat hullun paperit kätösiini. Paperilla luki suurin kirjaimin: tuomittu elinkautiseen. (…) Mielessäni pyöri lähinnä kysymys: tuleeko minusta koskaan enää normaalia (kuka hemmetti on normaali?) Omasta mielestäni olin ollut ihan normaali aina siihen pirun helmikuiseen iltaan sakka. Elin mukamas normaalin ihmisen normaalia elämää. Oikeasti en tiennyt normaalista mitään. Ehkäpä jokainen ihminen kokee olevansa normaali? Ehkä minä olin normaali siinä suhteessa?”

Sadun esimerkki kertoo miten leimaava ja lopullinen psykiatrinen diagnoosi saattaa olla: lääkärin B-lausuntoon, hullun papereihin, oli Sadun näkökulmasta kirjoitettu elinkautistuomio eikä hän enää sen jälkeen ollut normaali. Kerran asetettu psykiatrinen diagnoosi on usein pysyvä osa ihmisen elämää. Se kulkee mukana esimerkiksi vakuutusta hakiessa, somaattisten syiden vuoksi lääkärillä käydessä, työhaastatteluissa tai vaikkapa adoptiolupaa hakiessa. Normaalista poikkeavaksi määrittely ei tietenkään ole ongelmallista vain suhteessa ympäristöön ja yhteiskuntaan, vaan Sadun esimerkki kertoo myös siitä miten psykiatrinen diagnoosi vaikuttaa käsitykseen itsestä:

”Mitä tarkoitti, jos sai diagnoosin, miten se muuttaa elämää? Muutuinko minä jotenkin, kun minulle kirjoitettiin se hemmetin numeroyhdistelmä, pitikö minun muuttua?  En tiennyt mitään, ja se tietämättömyys lisäsi sitä nimetöntä ahdistusta. Myöhemmin olen antanut nimen tuolle pahuksen tunteelle: hän on Herra A. On helpompi puhua hänestä kuin ahdistuksesta. Herra A. on yhtä kuin määrittelemätön ahdistus. Sekin kirjattiin potilaspapereihini. Toinen diagnoosi. Eikä mennyt aikaakaan, kun tuli kolmas ja neljäs, ja lopulta niitä oli seitsemän! Tunsin, että minua jaettiin lohkoihin, olin sitä, tätä ja tuota. Olin lääkärin Ison Oppaan välistä revittyä todellista tarinaa. Olin jotakin muuta kuin minä”

Se miten ihmistä määritellään, luokitellaan, lohkotaan, kategorisoidaan ja nimetään vaikuttaa ihmisen omaan kokemukseen itsestään.

Se miten ihmistä määritellään, luokitellaan, lohkotaan, kategorisoidaan ja nimetään vaikuttaa ihmisen omaan kokemukseen itsestään. Ihminen muuttuu diagnoosin myötä väistämättä ja usein puhutaankin mielenterveyskuntoutujan omaksumasta sairausidentiteetistä. Sairausidentiteetti voi tarkoittaa sitä, että oma olotila otetaan osaksi elämää nimeämällä se itse uudelleen, kuten Satukin teki. Mielenterveyskuntoutujien keskustelupalstoilla monet ovat antaneet itselleen nimimerkiksi Satua ahdistaneen numeroyhdistelmän eli ICD-10 -tautiluokituksen koodin omalle mielenterveyshäiriölleen. Palstoilla saattavat siis jakaa kokemuksiaan ”F 32.2” (vakavasti masentunut ihminen) ja ”F 25.2” (sekamuotoisesta sktisoaffektiivisesta häiriöstä kärsivä ihminen). Nämä ihmiset ovat halunneet käsitellä sairausidentiteettiään ottamalla diagnoosinimikkeen henkilökohtaiseen käyttöön ja kertomalla sen myös muille Internetin vertaistukikeskusteluissa.

Kuntoutumisen mahdollisuus?

Toisaalta sairausidentiteetti voi tarkoittaa sitä, että sairautta ei omaksutakaan osaksi omaa elämää, vaan päinvastoin sairaus ottaa ihmisen. Psykiatrinen diagnoosi saattaa tuoda mukanaan sairaalakierteen, taistelua hoitojärjestelmän pyörteissä, elämän kestävää lääkehoitoa ja varhaista eläkkeelle jäämistä. Esimerkiksi Satu on 28-vuotiaana tarinaansa kirjoittaessaan eläkkeellä ja hän kuvaa omaa kierrettään seuraavasti:

”Vuonna 2002 minä siis astuin sairaalakierteeseen enkä ole siitä kierteestä vieläkään osannut astua ulos. Olen kolunnut läpi aikamoisen määrän mielisairaaloita ja osastoja. Olen ollut avo-osastoilla ja suljetuilla osastoilla: Hesperiassa, Koskelassa, Aurorassa, Lapinlahdessa, Moisiossa, Julkulassa, Tarinassa. Olen ollut hoidossa vapaaehtoisesti, mutta myös pakolla, olen ollut kameravalvonnassa, vierihoidossa, eristyksessä ja tarkkailussa. Olen saanut fysioterapiaa ja taideterapiaa. Olen pitänyt joistakin hoitajista, joitakin vihannut avoimesti. Olen luottanut joihinkin lääkäreihin ja joitakin pelännyt tavattomasti. Joskus olen ollut hoitoon tyytymätön, joskus tyytyväinen. Toisinaan olen jännittänyt sairaalahoidon loppumista, tosinaan olen karannut ja jättänyt hoidon kesken. Olen kokeillut kymmeniä eri lääkkeitä, lumelääkkeitäkin, olen jutellut monien psykologien ja sairaalapappien kanssa, tehnyt persoonallisuus- ja masennustestejä, saanut sähköhoitoakin. Minulla on ollut valtava määrä diagnooseja ja häiriöitä.”

Pitkälle 1900-luvulle saakka mielisairaita ihmisiä, hulluja tai suomalaisittain houruja, pidettiin parantumattomasti (ja usein myös perinnöllisesti) järjettömyytensä tilaan jääneinä ja houruinhoito tarkoitti lähinnä näiden ihmisten säilömistä erilaisissa laitoksissa. Nykyisin ajattelisimme ehkä tuon hourun olevan akuutissa psykoosissa. Hänet toimitettaisiin tahdostaan riippumatta M1 lähetteellä psykiatriseen sairaalaan ja kahleiden tai pakkopaidan asemesta hoitona olisi psykoosilääke. Tämän jälkeen hourusta tulisi mielenterveyskuntoutuja – ihminen, jonka ajatellaan voivan parantua sairaudestaan ja jonka on mahdollista kuntoutua työkykyiseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Syöpä on aina syöpä, mutta tavat jäsentää ympäröivä maailma, aika ja ihmisten väliset suhteet heijastuvat siihen miten psyyken sairauksista kärsiviä ihmisiä nimetään. Nykyisin tavataan käyttää terveyteen ja sen menettämiseen viittaavia ilmaisuja: puhutaan mielenterveysongelmaisista ja mielenterveyshäiriöisistä tai mielenterveyskuntoutujista. Psyykkisen diagnoosin ajatellaan nykyisin olevan jotakin josta voi parantua, vaikka Sadun esimerkki kertookin hieman toista. Mielenterveysongelmat ovat elämänongelmia joita voidaan ratkoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon mielenterveyspalveluilla on asiakkaansa, joille tarjotaan esimerkiksi erilaisia asumispalveluja, lääkehoitoa tai kuntouttavaa psykoterapiaa.

Monenlaiset käyttöyhteydet ja merkitykset näkyvät myös arkisessa kielessä käytetyissä ilmaisuissa: pöpi, pipi, seinähullu, kylähullu, skitso, bipo, mielenvikainen, päävikainen. Kysyin ystäviltäni Facebookin välityksellä, miten he ymmärtävät sanan mielenterveyskuntoutuja. Tässä muutamia vastauksia: Minä. Kolmosen ratikkaan pilleripurkki kourassa ”kuntoutumaan” jätetty ihmisraunio. Laastarinväriset sukkahousut, kalpeus ja turvanalle. Metro. Diapam. Nimby. Sellainen vähän reppana, vielä hitaalla vaihteella oleva, vähän ylipainoinen ja jostain syystä nainen, hymyilee kuitenkin jo.

Lähteet ja lisätietoa

Hyväri, Susanna & Salo, Markku (2009). Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto.

Hacking, Ian (2009). Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Vastapaino.

Mielenterveys-Taimi Ry:n keskustelupalsta

*Kokemusasiantuntijan nimi muutettu 18.1.2017

Comments

Anonymous Mon, 07/08/2017 - 08:07
Säälin kaikkia niitä jotka joutuvat psykiatrian kynsiin. Sieltä ei pääse pois tavallisen ihmisen voimilla, sieltä pääse vain vahvimmat, ja heiltäkin riistetään ensin vuosia ja voimia. Niin kävi minullakin. Lopulta kun konttasin töihin ja takasin, maahan lyötynä olemattoman avun takia, päätin etten anna tämän tapahtua itselleni. Kahdeksan vuotta kesti henkiinjäämistaisteluni, jonka jälkeen saatoin nousta jaloilleni. Nyt minulla on terve vanhuus palkintona onnistuneesta taistelusta. Menin terapiaan 29-vuotiaana! Olin avun tarpeessa, en ollut kovin sairas. Viidennen terapeutin jälkeen olin selvässä itsemurhavaarassa, uupunut ja toivoton ja todella sairas. Nyt tiedetään että 50% avunhakijoista ei saa apua terapiasta (Helsinki Psychotherapy Study) mutta vielä kuvitellaan ett psykoterapia on vaaratonta. Ei tiedetä kuinka paljon vahinkoa nämä huonosti koulutetut ja ennakkoluuloiset "terapeutit" aiheuttavat. Hyvä että näistä asioista kirjoitetaan. Ja hyvä että niistä kirjoitetaan kriittisesti.

Add new comment

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
11 + 3 =
Solve this simple math problem and enter the result. E.g. for 1+3, enter 4.