Sain työssäni hypätä uuden äärelle, kun aloimme pitää Asumisen ajokortti -valmennuksia lastensuojelun laitoksissa sekä erityisoppilaitoksissa. En ole aiemmin työskennellyt alaikäisten kanssa.
Muistan yhä, kuinka sosionomin työharjoittelussa totesin työpaikkaohjaajalleni, että pelkään nuoria. Olemmekin työparini kanssa jakaneet työvastuut niin, että hän rautaisella nuorisotyön kokemuksellaan hoitaa nuorten puolta ja minä keskityn enemmän aikuisiin.
Nyt meillä kuitenkin enenevissä määrin on ollut nuorten valmennuksia, mikä on myös meidän toimintamme painopiste ja ennaltaehkäisevä tavoite. Pelonsekaisin mielin hyppäsin täysin uuteen maailmaan, joka avarsi mieltäni.
Oma nuoruus
Olen aikanaan nuorena aikuisena alkanut itse työskennellä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa ja jäänyt sille tielle. Oma nuoruuteni ennen työelämää oli haasteellinen. Meidän kaveriporukkamme nuoruudessa ei ollut helpoimmasta päästä, rikoimme yhteiskunnallisia normeja usein. Yhteiskunnan kirjoittamattomat normit eli säännöt vaikuttavat arjessa monenlaisilla tavoilla. Normit määrittelevät, mikä on normaalia, toivottua ja oletettua. Ne ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan, jossa olemme kasvaneet tai jossa elämme. Normit elävät ja voivat vaihdella paljonkin eri ihmisryhmien välillä. (THL 2024.)
Uskon, että sen vuoksi pohdintani asumistaitojen opettamisesta ”meidän” kaltaisille nuorille oli pelottava. Ajatus siitä, että edessä olisi samanlaista kirjoa teini-iän angstia, mahdollista oppimisen vaikeutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, neuromoninaisuutta ja ehkäpä käytöshäiriötäkin, jännitti.
Omalla mukavuusalueella ”lorviminen” ei kuitenkaan vie ihmistä eteenpäin. Niinpä ajatuksissani kasasin yhteen kaiken kokemuksen, joissa olin kohdannut nuoria elämäni aikana. Ja löytyihän sitä kokemusta kuitenkin,mm. omat teinini kotona, jalkapallovalmentajana toimiminen, sosionomiharjoittelu alakoulun erityisluokalla ja tietysti myös omakohtainen kokemus nuoruudesta. Toimin myös aikaisemmin tukiperheenä viidelle sijoitetulle lapselle ja nuorelle. Lisäksi pohdin, että jos olen selvinnyt ryhmien vetämisestä päihteitä sallivissa yksiköissä sekä vankiloissa, joissa kyllä jokainen sana ja ele arvioidaan, oma pelkoni nuoria kohtaan alkoi jopa huvittaa.
Nuoret, heissä on tulevaisuus
Pelkoni osoittautuikin turhaksi. Ei sillä, etteikö vastassa olisi ollut niitä asioita, joita pelkäsin. Valmennuksissa nuoret odotetusti haastoivat ja testasivat minua. Niinhän mekin aina teimme, jotta saadaan selville, minkälainen aikuinen on kyseessä. Onko provosoituva, helposti vietävissä oleva, auktoriteettia omaava, rento? Koin, että loppujen lopuksi reflektointini siitä, mitä meidän kaveriporukan päässä liikkui nuorena, nousi minulle valtavaksi vahvuudeksi valmennuksessa. Nuoret ovat todella fiksuja ja asiallisia, kun kouluttajan oma asenne on kohdillaan. Nuoret aistivat herkästi, jos heitä aliarvioidaan. Ehkä itsekin olisin aliarvioinut, mikäli en olisi tehnyt aikamatkaa menneisyyteen.
Helposti nuorista ajatellaan, että persoona on sama kuin ulospäin näkyvät oireet. Tämä on harmillista, jos nuoren oma identiteetti rakentuu sen varaan. Valmennuksessa on mm. käyty läpi nuorten uskomuksia: ”Olen tyhmä”, ”Olen vaikea ja aina liikaa”, ”Musta ei tule yhtään mitään”. Nämä uskomukset ovat peräisin aikuisten sanomisista. Ollaan ennemmin aikuisia, jotka ottavat välillä haastavastikin käyttäytyvän nuoren siipiensä suojaan!
