Ensimmäinen kerta digiryhmän ohjaajana muistutti, että yhdessä tekeminen, huumori ja yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen vievät pitkälle.
Pääsin pitkän tauon jälkeen työssäni ohjaamaan ryhmää ihan livenä. Kohtaavaan asiakastyöhön, ympärivuorokautiseen palveluasumiseen. Ihanaa! Mutta se jännitti. Pitkä tovi oli takana etäohjausta, verkkotoimintaa ja vapaaehtoisten sparrailua. Nyt oli aika ottaa työpöydälle digiryhmä, jotta ryhmätoiminta laajenee myös Kymenlaaksoon.
Aihe ei ollut mukavuusalueellani. Miten minä, kulttuurin ja vapaa-ajan osaaja, voisin olla uskottava digiopastaja? Hikikarpalot alkoivat vieriä otsalla ja näin jo kauhukuvia siitä, etten saisi edes nettiä jaettua laitteisin. Muut tiimissä olivat jo 1,5 vuotta ohjanneet menestyksekkäästi digiryhmiä. Enpä olisi kaksinen esihenkilö, jos en itse edes yrittäisi. Pyyhin hikikarpalot ja astuin oman digimörköni päälle improvisaatioteatterista tutulla sloganilla “moka on lahja”. Myös epäonnistumisista voi seurata hyvää tai uutta. Ainakin niistä voi oppia. Sillä mennään.
Onneksi ensimmäisen ryhmäkerran aiheena oli valokuvaus, siitä minäkin osaisin kertoa helppoja niksejä uskottavasti. Vastassa oli 6 osallistujaa, joista vain yksi oli pitänyt digilaitetta kädessään aiemmin. Mutta kas: tunnin kuluttua jokainen oli ottanut monta valokuvaa ja hymyilevää selfietä. Tutuksi oli tullut niin takakamera, etukamera, selfie kaksoisleualla ja ilman, sammakkoperspektiivi ja lintuperspektiivi. Siitäkin huolimatta, että yksi osallistuja ei kommunikoinut puhumalla, kahdella oli haasteita hienomotoriikan kanssa, yksi oli usein omissa maailmoissaan, kolmannella oli näkövamma ja neljäs ei ihan koko ajan jaksanut keskittyä.
Yhdessä tekemällä digimörkö kutistuu
Ohjaamisesta oli selkeästi liian pitkä aika. Olin unohtanut, että oli aihe mikä hyvänsä, innostaminen, huumori ja lämmin kohtaaminen toimivat aina. Sekä osallistujat että minä lähdimme ryhmästä leveät hymyt naamalla. Levein hymy oli varmasti vanhemman herrasmiehen kasvoilla, kun hän totesi kuvaansa katsoessaan: “Minähän näytän tässä komealta.” Siinä opittiin yrityksen ja erehdyksen kautta, että selfie on parhaimmillaan yläviistosta, ei alaviistosta otettuna. Digimörkö selätetty, kaksoisleualla ja ilman. Vastavalolla ja tarkentaen. Innostuen. Itselleen nauraen.
Ja mikä parasta, kun takana on useampi ryhmäkerta, luottamus omiin taitoihin ja osaamiseen on ottanut harppauksen eteen ja ylöspäin. Niin osallistujilla kuin minulla, ohjaajalla, sekä varmasti myös palveluasumisen työntekijöillä. Digi voi tarjota yllättävää iloa ja sisältöä asiakkaiden elämään heikommillakin taidoilla. Jokaisella on varmasti omat digimörkönsä selätettäväksi. Vain tekemällä oppii, ja valmiiksi ei tässä muuttuvassa maailmassa tulla koskaan. Yritetään ja erehdytään. Ilon kautta. Yhdessä.
