Kehitysvammaisten ihmisten ja mielenterveyskuntoutujien kohdalla maassamme ollaan siirtymässä aiempaa yksilöllisempiin ja tarpeita paremmin vastaaviin asumisen ja tuen ratkaisuihin. Asuminen voi olla ryhmämuotoista, tuettua asumista tavallisessa yksittäisessä asunnossa tai näistä molemmista koostuvaa verkostomaista asumista.
Kehitysvammaisten ihmisten asumiseen on panostettu viime vuosina. Taustalla on sekä kotimaiset että kansainväliset linjaukset. Niistä tärkeimmät ovat Kehas-periaatepäätökset vuosilta 2010 ja 2012 ja YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista (2007) sekä sopimuksen ratifiointia koskeva hallituksen esitys (284/2014) ja Yhteiset eurooppalaiset suositukset laitoshoidosta yhteisöllisiin palveluihin siirtymiseksi (2012). Viimemainitut koskevat myös mielenterveyskuntoutujia.
YK:n vammaissopimus korostaa, että vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa. He voivat myös päättää, missä ja kenen kanssa asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä.
Sopimuksessa tuodaan vahvasti esille, että koko väestölle tarkoitetut palvelut ja järjestelyt tulee olla myös vammaisten henkilöiden saatavilla. Asumisen esteettömyys ja turvallisuus, saavutettava elinympäristö ja toimivat palvelut ovat keskeisiä tekijöitä, jotta itsenäisen elämä ja osallisuus mahdollistuu. Asumiseen liittyvissä palveluissa tulee ottaa huomioon henkilön vammaisuudesta johtuvat hyvinkin erilaiset tarpeet ja elämäntilanteet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että erityistä tukea asumisessaan tarvitsevien kohdalla tavoitteena on asuminen tavallisilla asuinalueilla riittävän tuen turvin.
YK:n vammaissopimus korostaa, että vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa.
Eurooppalaisissa suosituksissa korostetaan siirtymistä laitoksista yhteisöllisiin palveluihin vammaisten ihmisten, mielenterveyskuntoutujien ja ikääntyneiden kohdalla. Jokaisella tulee olla mahdollisuus elää haluamassaan yhteisössä ja osallistua sen toimintaan. Jokaisella tulee myös olla mahdollisimman suuri määräysvalta omasta elämästään.
Suosituksissa todetaan, että laitosmaisessa kohteessa asukkaat eristetään muusta yhteiskunnasta ja pakotetaan asumaan yhdessä, eikä heillä ole riittävää päätösvaltaa itseään koskevissa asioissa. Lisäksi organisaatiota koskevat vaatimukset menevät yleensä asukkaiden yksilöllisten tarpeiden edelle. Pienet ja yksilöllisemmät asumisjärjestelyt todennäköisemmin takaavat paremmin asukkaiden valinnanmahdollisuuden ja itsemääräämisen.
Tuettu asuminen nostetaan suosituksissa vahvasti esille sen yksilöllisyyden takia. Myös henkilöille, joilla on ympärivuorokautinen avuntarve, voidaan järjestää tuettua asumista muun väestön keskuudessa. Tuetussa asumisessa asukas saa palvelut kotiinsa esimerkiksi lähellä olevasta tukipisteestä. Sen sijaan ryhmäkodeissa ihmiset eivät voi valita kenen kanssa asuvat, lisäksi tarjottavat palvelut ja tuki ovat yleensä osa samankaltaista asumisen ”pakettia”.
Kokemukset kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien asumisesta ja palveluista osoittavat, että hyviä käytäntöjä ovat:
- hajautettu asuminen: asunnot samanlaisia kuin muulla väestöllä
- pääsy yleisiin terveys- ja sosiaalipalveluihin: asunto on elämistä varten, mutta ei hoitopaikka
- joustava henkilökohtainen tuki
- yksilöllinen valinnanvapaus: voi päättää asuuko yksin vai jakaako asunnon ja mihin lähiyhteisön toimintoihin osallistuu.
Kehitysvammaisten ihmisten toiveita asumisestaan
Ympäristöministeriö ja Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA ovat panostaneet viime vuosina kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämiseen.
Arjen keskiössä -hankkeessa kuntien ja kuntayhtymien edustajat asunto- ja sosiaalitoimesta ja kaavoituksesta työskentelivät yhdessä tulevien asukkaiden ja heidän läheistensä kanssa uudenlaisten verkostomaisten asumis- ja palveluratkaisujen aikaansaamiseksi.
Hankkeessa järjestettiin useita työpajoja, joissa asiantuntijat ja tulevat asukkaat kävivät läpi asumiseen liittyviä toiveita, tutkivat asuinalueiden mahdollisuuksia ja ideoivat niille uusia asumisen ratkaisuja.
Työpajoissa kehitysvammaiset ihmiset esittivät hyvin vähän toiveita ryhmäkotiasumisesta. Myös silloin, kun kehitysvammainen henkilö halusi asua muiden kanssa, toiveena oli yleensä, että hän voisi asua vain muutaman asukkaan kanssa. He painottivat oman yksityisen tilan tärkeyttä ja mahdollisuutta itse valita kenen kanssa asuvat. Työpajoissa suunniteltiinkin usein hyvin tavallisia asuntoja, jotka mahdollistavat yksilöllisen asumisen.
Kehitysvammaisilla osallistujilla oli usein selkeä näkemys siitä, missä ja millaisessa asunnossa on hyvä asua.
Kehitysvammaisilla osallistujilla oli usein selkeä näkemys siitä, missä ja millaisessa asunnossa on hyvä asua. Joillakin toiveena oli omakotiasuminen maaseutumaisessa ympäristössä ja toiset taas halusivat asua kerrostalossa kaupunkimaisessa ympäristössä.
”Oma asunto kerrostalossa tai rivitalossa.”
”Rivitalo peltonäkymällä.”
”Kiva asua keskustassa koska palvelut on lähellä.”
Sijainti näyttäytyikin hyvin keskeisenä asiana. Palvelujen läheisyyttä, hyviä kulkuyhteyksiä sekä harrastusmahdollisuuksien, esimerkiksi kirjaston ja uimahallin läheisyyttä pidettin tärkeänä. Ulkoilumaastot ja asuinympäristön yleinen viihtyvyys ja turvallisuus tuotiin myös esille.
Kehitysvammaisten osallistujien näkemykset tuen tarpeesta olivat varsin yhteneviä. Osallistujat pohtivat erilaisia tuen tarpeita ja ratkaisuja sekä millainen järjestely olisi itselle mielekäs. Osa toivoi saavansa tukea kotiin arkiaskareissa. Osa ei halunnut, että ohjaaja kävisi kotona, sen sijaan he toivoivat voivansa soittaa tarvittaessa tai käydä erillisessä tukipisteessä. Sopivan ja räätälöidyn tuen nähtiin mahdollistavan itsenäinen asuminen.
Vaikka asumista ryhmäkodissa ei haluttu, toiveita yhteisöllisyydestä tuotiin esiin.
Vaikka asumista ryhmäkodissa ei haluttu, toiveita yhteisöllisyydestä tuotiin esiin. Ehdotettiin, että läheisyyteen olisi mukava saada jokin yhteisen tekemisen tila, esimerkiksi kerhohuone tai korttelitupa. Näitä tiloja toivottiin joko omaan naapurustoon, kortteliin tai etäämmälle asuinalueelle.
Mielenterveyskuntoutujilla toive omasta asunnosta
Mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämishankkeessa 2012-2015 kehitettiin muutamassa kunnassa ja kuntayhtymässä toimijoiden ja kuntoutujien yhteistyönä asumista ja siihen liittyvää tukea.
Hankkeessa haastateltiin myös kuntoutujia asumisen toiveista. Useimmat esittivät toiveasunnokseen yksiön. Joillakin toiveena oli kaksio, mutta etenkin pääkaupunkiseudulla asuvat pitivät sitä liian kalliina.
Myös asumisyksiköissä asuvat haastateltavat toivoivat yleensä omaa asuntoa, johon he voisivat muuttaa, mikäli oma kunto olisi tarpeeksi hyvä. Oma asunto merkitsi heille rauhaa ja yksityisyyttä.
”Tää nykyinen palveluasuminen ei oo sitä mitä mä haluun. Kyllä tämä on väliaikaista. …mä muutan ihan tavalliseen yksiöön..”
Moni haastateltu karsasti isoja asumisyksikköjä, joista heillä oli aiempaa kokemusta. Heidän mukaansa omien asuntojen lisäksi tarvitaan pieniä asumisyksiköitä, sillä kaikki eivät pysty asumaan yksin. Osa tehostetussa palveluasumisessa asuvista halusikin jatkaa siellä asumista, sillä he eivät uskoneet pärjäävänsä yksin. Moni haastateltu piti hyvänä esimerkiksi rivitaloa, jossa asukkailla on omien asuntojen lisäksi yhteinen tila, ja työntekijät ovat paikalla auttamassa tarvittaessa. Tämä tuo mukanaan turvallisuudentunnetta, jota pidettiin oleellisena.
Moni haastateltu karsasti isoja asumisyksikköjä, joista heillä oli aiempaa kokemusta.
Nykyinen tarjonta ei vastaa aina tarpeita eikä toiveita
Kehitysvammaisten ihmisten asumistarpeet muodostuvat laitoksista ja lapsuudenkodeista poismuuttavien tarpeista sekä olemassa olevien huonokuntoisten asuntokohteiden korvaamisesta ja ryhmäkodeista yksittäisiin asuntoihin muuttavien tarpeista.
Kehitysvammaisten ihmisten asumisen ja palvelujen tarpeet ovat yksilöllisiä. Lievästi vammainen henkilö ei tarvitse raskasta ympärivuorokautista hoivaa, vaan pärjää tavallisessa asunnossa, kun saa tarvitsemansa tuen. Toisessa ääripäässä on vaikeasti kehitysvammainen henkilö, joka tarvitsee koko ajan hyvin vaativaa hoitoa ja huolenpitoa. Tästä johtuen asumistarpeetkin vaihtelevat tavallisista asunnoista ryhmämuotoisiin ratkaisuihin. Tavallinen vuokra-asunto on kuitenkin tulevina vuosina tärkein asumismuoto yhä useammalle.
ARAn investointiavustuksilla on toistaiseksi toteutettu pääosin melko samankaltaisia 15 asunnon ryhmäkoteja, vaikka asukkaiden tarpeet ovat hyvin erilaisia. On tärkeää, ettei tuoteta tarpeettomasti liian raskaita asumisratkaisuja. Kehitysvammaisten ihmisten kohdalla näin on käymässä. Heidän kohdallaan on kyse pitkäaikaisesta asumisesta ja siten pitkäaikaisista investoinneista varsin pienelle, mutta hyvin haavoittuvalle kohderyhmälle.
Tulevaisuudessa voidaan esimerkiksi toteuttaa uudenlaisia lähiyhteisöjä ja kortteleita, joissa yksittäisistä asunnoista ja pienistä asuntoryhmistä muodostetaan verkostoja, joihin palvelutuotanto kytketään joustavasti ottaen huomioon kunkin henkilön tarpeet.
Tavallinen vuokra-asunto on kuitenkin tulevina vuosina tärkein asumismuoto yhä useammalle.
ARAn investointiavustuksen merkitys on suuri siinä, että erityisryhmille saadaan tarpeita vastaavia laadukkaita asumisratkaisuja. Toki oman haasteensa toteutuksessa muodostaa asumiseen liittyvien palvelujen järjestäminen kustannustehokkaasti. Niin laitosten lopettaminen kuin lapsuudenkodeista poismuuttaminen edellyttävät, että kunnissa on asuntojen lisäksi tarjolla yksilöllisiä palveluja. Jotta asumisratkaisu vastaa vammaisen ihmisen tarpeita ja toiveita, tulee se läpikäydä huolellisesti hänen itsensä ja hänen omaistensa kanssa esimerkiksi palvelusuunnitelman laadinnan yhteydessä.
Hajautettuja ratkaisuja mielenterveyskuntoutujille
Mielenterveyskuntoutujien asumiseen liittyvät ongelmat syntyvät esimerkiksi siitä, että kuntoutuja ei saa tukea asumisen arjen sujumiseen, jolloin asunnon menettämisen riski nousee. Osa kuntoutujista on asunnottomana ja joillekin nykyinen asumismuoto ei ole tarpeiden mukainen. Lisäksi psykiatrisissa sairaaloissa on henkilöitä asunnon puuttumisen tai riittämättömän asumisen tuen takia.
Myös mielenterveyskuntoutujille tarjottavat asumisratkaisut ovat vielä liian yksipuolisia. Ne ovat usein isoja kohteita, jotka tarjoavat raskasta standardimaista tukea. Nykyistä palveluasumiseen painottuvaa järjestelmää pyritään kuitenkin keventämään monissa kunnissa. Samalla on mahdollista säästää resursseja, joita voidaan kohdentaa tavalliseen asumiseen. Tämä koskee ensi vaiheessa liian raskaan tuen varassa olevia kuntoutujia, mutta jatkossa tuen piiriin tulisi saada myös niitä kuntoutujia, jotka eivät aiemmin ole saaneet tukea.
Mielenterveyskuntoutujien asunnonsaantia voidaan edistää esimerkiksi jälleenvuokrauksella ja takuumallilla, jossa palveluntuottaja, kunnan sosiaali- ja terveystoimi ja vuokranantaja sopivat yhteisestä toimintatavasta ongelmien ilmetessä.
On esimerkiksi muutaman asunnon asuntoryhmiä yhdessä tai useammassa rivitalossa sekä näiden yhteydessä tukityöntekijöiden tukikohta. Näiden lisäksi on erillisiä tukiasuntoja hajallaan taajamassa. Sekä asuntoryhmän että erillisten asuntojen asukkaat saavat tarvitessaan tukea samalta henkilökunnalta. Mikäli tuen tarve lakkaa, asukas voi jatkaa asumista vuokra-asunnossaan.
Matalan kynnyksen toimintakeskukset tai tapaamispaikat ovat merkittäviä mielenterveyskuntoutujien asumisen onnistumiselle.
Matalan kynnyksen toimintakeskukset tai tapaamispaikat ovat merkittäviä mielenterveyskuntoutujien asumisen onnistumiselle. Silloin esimerkiksi vertaistukea voidaan yhdistää palveluohjaukseen ja päivätoimintaan.
Yhtenä mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämisen ehtona on kuntien ja psykiatristen sairaaloiden hyvä yhteistyö, jotta siirtyminen sairaalasta avohuollon palveluihin ja asumiseen onnistuu. Ongelmana asumisen painopisteen siirtämisessä asumisyksiköistä tavallisiin asuntoihin on edullisten vuokra-asuntojen puute. Tämän vuoksi yleishyödylliset vuokrataloyhtiöt ovat avainasemassa.
ARAn rooli merkittävä hyvän asumisen turvaajana
Valtio avustaa erityisryhmien asumista, jotta esimerkiksi vammaiset ja mielenterveyskuntoutujat saavat kohtuullisella vuokralla tarpeitaan vastaavan asunnon. Siksi ARAn investointiavustuksilla tuetaan erityisryhmien palvelu- ja tukiasuntojen rakentamista ja peruskorjaamista. ARAn investointiavustusten myöntämiseen on tarpeen liittää myös asuntojen laatua koskevia ohjeita, sillä ne ovat valtion keino edistää laadukasta asuntotuotantoa erityisryhmille.
Ns. normikeskustelu, joka on liittynyt asumisyksikköjen sijaintiin ja laatuun, on ollut voimakasta viime vuosina. Yleensä kuntien edustajat ovat moittineet valvontaviranomaisten, AVIen ja Valviran, luville ja valvonnalle sekä ARAn rahoitukselle asettamia ehtoja, jotka liittyvät henkilökuntaan, asumisyksiköiden tiloihin ja sijaintiin. On esitetty näkemyksiä, että ne ovat liian tiukat, minkä takia niistä tulee ongelmia kunnille.
Esiin on tuotu, että ARAn tulisi sallia esimerkiksi eri erityisryhmiin kuuluvien asukkaiden sijoittuminen samaan rakennuksen tai lähekkäin, vaikka tämä onkin vastoin kansallisia ja kansainvälisiä linjauksia. On myös esitetty isojen kohteiden sallimista kehitysvammaisten ihmisten ja mielenterveyskuntoutujien asumisessa perustelemalla sitä kustannussäästöinä.
Jos rakennetaan lyhytnäköisesti, käy niin, että toteutettu kohde ei kelpaakaan kauaa.
Myös kuntatalouden kannalta on syytä tarkastella jokaisen kehitysvammaisen henkilön ja mielenterveyskuntoutujan asumistarpeita tarkkaan jo senkin vuoksi, ettei rakenneta ja tuoteta turhaan kallista ja raskasta ratkaisua kaikille, jos tarpeisiin pystytään vastaamaan myös kevyemmin ratkaisuin ja näin kustannustehokkaammin. Yksilöllisyys ei välttämättä tule kalliimmaksi, koska osa pärjää vähemmällä tuella, mutta on nyt raskaassa palvelussa. Kohdentamalla tuki ja ratkaisut yksilöllisesti, resursseja myös vapautuu.
Asunnot ovat pitkäaikaisia investointeja, myös siksi on tärkeää, että toteutetut ratkaisut ovat hyviä ja vastaavat tarpeita ja yhteiskuntapoliittisia tavoitteita pitkällä tähtäimellä. Jos rakennetaan lyhytnäköisesti, käy niin, että toteutettu kohde ei kelpaakaan kauaa. Tämän seurauksena valtion riskit kasvavat ja saattaa käydä niin, että kohteita joudutaan pian peruskorjaamaan tai etsimään niille muuta käyttöä.
Yhteistyötä ja yhteisiä tavoitteita kansallisella tasolla
Uudenlaisten asumismuotojen – hajautettujen ja verkostomaisten – toteuttaminen edellyttää myös uudenlaisia palvelujen ja tuen tuottamistapoja. Tarvitaan joustavuutta ja räätälöintiä, joka voidaan saavuttaa verkottamalla kunnan, järjestöjen ja yksityisiä palveluntuottajia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että enää ei olekaan kullekin erityisryhmälle erikseen omaa palveluntuottajaa, vaan samaa henkilöstöä voidaan käyttää monen väestöryhmän tarpeisiin. Vain erityisiin tarpeisiin tarvittaisiin hyvin erikoistunutta osaamista. Kunnilta vaaditaan myös sitoutumista uudenlaiseen kehittämistyöhön, mutta se on mahdollista, kuten edellä kuvatut kehittämishankkeet osoittavat.
Uudenlaisten asumismuotojen – hajautettujen ja verkostomaisten – toteuttaminen edellyttää myös uudenlaisia palvelujen ja tuen tuottamistapoja.
Haasteena on lyhytnäköinen suunnittelu, sillä yleensä kunnassa tarkastellaan kyseessä olevan erityisryhmän asumistilannetta sen hetken näkökulmasta, eikä pitkällä tähtäimellä. Tämän vuoksi kansallisten linjausten tulee olla yhteneväisiä ja pitkäjänteisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ministeriöt ja muut keskeiset toimijat sitoutuvat samoihin päämääriin. Asumisen kohdalla yhdistyy asuntohallinnon ja peruspalveluista vastaavien tahojen toiminta eli kansallisella tasolla ympäristöministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön. Käytännön tasolla viimemainitun lainsäädäntö, esimerkiksi sosiaalihuoltolaki, tuleva vammaislainsäädäntö ja mahdollinen uudistettava mielenterveyslaki, ovat merkittäviä myös asumisen järjestämisen näkökulmasta.
ARAn toiminta keskeisenä rahoittajana on tärkeä. Se voi ja sen tulee ohjata tarpeellisten asumisratkaisujen tuottamista, esimerkiksi avustuskriteerien, hankeohjauksen ja seminaarien sekä hyviä ratkaisuja ja käytäntöjä koskevan tiedon levittämisen kautta.
Raija Hynynen
asuntoneuvos
ympäristöministeriö
Artikkeli on julkaistu alunperin Suuntaaja-verkkojulkaisussa 1/2015.
