Tällä viikolla on vietetty mielenterveysviikkoa. Tosin nykyään tuntuu siltä, että sitä vietetään joka viikko. Media täyttyy jatkuvasta mielenterveyspuheesta. Ja se on erityisesti huolipuhetta ja tällä hetkellä olemme huolissamme nuorista. Näin siitäkin huolimatta, että nuorisobarometrin mukaan 80 % nuorista antaa elämälleen arvosanan 8, ja jos myös seiskan antaneet lasketaan mukaan, on elämäänsä tyytyväisiä nuoria 95 %. Ymmärrän toki, että barometrit eivät tavoita kaikkien ääntä ja että kyselyihin jättävät vastaamatta juuri he, jotka eivät voi hyvin. Silti vain kohtuullisen pieni osa nuorista on siis siinä kriisissä, josta media koko ajan rummuttaa.
Väestötason mielen hyvinvoinnin edistämistä ja mielenterveyden häiriöiden ennaltaehkäisyä erilaisin politiikka- ja kehittämisohjelmin on tehty noin 40 vuotta. Ja kaiken tämän jälkeen olemme mielenterveyskriisissä. Haluamme lisää ennaltaehkäisevää ja edistävää toimintaa, matalan kynnyksen apua, lyhyitä interventioita, nettiterapiaa, nopeasti apua sinne missä sitä tarvitaan ja silloin kun sitä tarvitaan. Ja yhdeltä luukulta. Sitä kaikkea, mitä on haluttu jo 40 vuotta.
Ennen kuin mielen hyvinvoinnista tuli väestötason kysymys, oltiin sosiaalipolitiikassa jo kiinnostuneita väestön hyvinvoinnista. Edellä luetelluista interventioista poiketen keinoina oli 1960- ja 1970-luvuilla esimerkiksi väestön koulutustason nostaminen, ihmisten saaminen mukaan työelämään, julkisen terveydenhuollon turvaaminen kaikille sekä minimitoimeentulon turvaaminen joka perheelle. Toki maailma ja yhteiskunta ovat näistä ajoista muuttuneet, mutta tuskin ovat nämä perustarpeet kuitenkaan? Päinvastoin meillä on lukuisia tutkimuksia, jotka vahvistavat kerta toisensa jälkeen sen, että köyhyys, työttömyys, sairastuvuus ja syrjäytyminen lisäävät merkittävästi mielenterveyden häiriöitä ja kietoutuu yhteen mielenterveyden häiriöiden ylisukupolvisuuden kanssa. Syksyn aikana mediassa on julkaistu useita kirjoituksia lapsiperheiden kasvavista köyhyyskokemuksista ja siihen liittyvästä huolesta ja toivottomuudesta. Kouluissa on isoja ongelmia kouluväkivallan ja opiskelijoiden jaksamisen kanssa ja työelämä on joko rikki tai sitten ollaan sen ulkopuolella.
Näitä lukiessa onkin ilmiselvää, että meillä on sosiaalipolitiikan kriisi eikä mielenterveyden kriisi. Olemme murentaneet ja murennamme edelleen ihmisen aivan perustavanlaatuisia hyvän elämän ehtoja. Ja olemme tehneet tätä samalla kun olemme eläneet jo pitkään keskellä massiivista väkivaltaa; erilaisia sotia sekä lajien, ympäristön ja luonnon tuhoamista. Meillä on ihmisten elinehtojen kapenemisen ja ihmisten elämän uhan kriisi eikä mielenterveyden kriisi.
Jos puhuisimme asioista kuten ne oikeasti ovat, olisi niiden vähemmistössä olevien, huonosti voivien nuortenkin ehkä helpompi kokea kuuluvansa yhteisöön. Yhteisöön, jossa meitä kaikkia huolettaa hyvinvointivaltion mureneminen ja globaalit, planetaariset isot ongelmat. Yhteisöön, jossa ei ole epänormaalia voida huonosti. Yhteisöön, jossa he eivät ole ainoita tai epäonnistuneita, jos he eivät tämän kaiken keskellä saa heti jostain kiinni tai jalansijaa pysyvälle maankamaralle. Miten varmistaisimme, että pienenevät palvelujärjestelmän resurssit kohdistuisivat niitä kipeimmin tarvitseville? Ja löytäisimmekö vihdoin myös ne muut keinot käyttöön – ne juurisyihin puuttuvat keinot yksilöiden hyvinvointivastuuttamisen sijaan?
