Mielenterveyskuntoutujan asuminen ei periaatteessa poikkea tavallisen ”terveen” ihmisen asumisesta. Fyysisiltä puitteilta asumisen vaatimukset ovat samat kuin kenellä tahansa.
Mielenterveyskuntoutujat eivät yleensä tarvitse asunnoissaan erityisiä esteettömyysratkaisuja tai apuvälineitä arjen sujumisen mahdollistamiseksi, kuten esimerkiksi liikuntavammaiset ihmiset. Miksi mielenterveyskuntoutujien asumisesta sitten pitää erikseen puhua? Mikä siitä tekee ongelmallisen tai erityisen?
Suomessa asuu tällä hetkellä noin 7000 mielenterveyskuntoutujaa erilaisissa asumispalveluyksiköissä. Näissä yksiköissä kuntoutujaa on tarkoitus tukea siten, että hän suoriutuu arjen toiminnoissa ja pikkuhiljaa itsenäisempi elämä mahdollistuu.
Markku Salon ja Mari Kallisen (2007) selvityksen mukaan mielenterveyskuntoutujien asumisen ja asumisen palvelujen laadussa olisi parantamisen varaa. Asumispalveluyksiköt ovat usein laitostavia eivätkä kaikilta osin tue kuntoutumista ja siirtymistä itsenäisempiin asumismuotoihin. Myöskään asumisolot eivät ole keskimääristä suomalaista tasoa. Asunnon virkaa näyttelee usein huone, joka parhaassa tapauksessa sisältää oman wc:n, valitettavan usein omassa käytössä ei ole edes pesuallasta. Monen mielenterveyskuntoutujan arkea on myös, että huone jaetaan toisen kuntoutujan kanssa.
Suomalainen mielenterveyskuntoutujan asumispalvelujärjestelmä toimii nk. portaittaisen asumisen periaatteella. Psyykkisen kunnon kohentuessa, tulisi kuntoutujan edetä tuetummasta asumisesta itsenäisempään. Mallia on kritisoitu muun muassa siitä, että tuen tarpeen muuttuessa kuntoutuja joutuu usein muuttamaan asumisyksiköstä toiseen. Asiakaslähtöisempää olisi tukea kuntoutujaa mahdollisuuksien mukaan hänen omassa kodissaan ilman, että voinnin muuttuessa kodin joutuu rakentamaan taas toisaalle.
Suomen mielenterveyspalvelujen tilaa on arvosteltu myös siitä, että mielenterveyskuntoutuja palaa takaisin sairaalaan huomattavasti useammin kuin muissa OECD-maissa. Tällaista pyörö-ovisyndroomaksi kutsuttua ilmiötä voidaan vähentää oikea-aikaisilla ja oikein kohdistetuilla avohuollon palveluilla. Valitettavan usein mielenterveyskuntoutujien sijoittamista erilaisiin asumisyksikköihin sairaalajakson jälkeen ohjaa kuitenkin enemmän se, missä yksikössä sattuu olemaan tilaa kuin se, vastaako sijoituspaikka potilaan vointia.
Mielenterveyskuntoutujien asumisen ja siihen liittyvien palvelujen laatua on linjattu vuonna 2007 ilmestyneillä valtakunnallisilla kehittämissuosituksilla ja palvelujärjestelmän kehittämistä vuonna 2009 valmistuneella Kansallisella mielenterveys- ja päihdesuunnitelmalla. Tavoitteena on, että mielenterveyskuntoutujan asumisesta ja palveluista muodostuu toiminnallinen kokonaisuus, joka tukee kuntoutumista ja mahdollistaa psykiatristen sairaansijojen vähentämisen. Nähtäväksi jää miten suositukset ja ehdotukset siirtyvät paperilta käytäntöön.
Pureudumme mielenterveyskuntoutujien asumisen nykytilanteeseen seuraavista näkökulmista: Lähdemme liikkeelle yleiskatsauksella psykiatrian palvelujärjestelmän rakennemuutoksesta viimeisten kymmenien vuosien aikana. Tästä etenemme Mielenterveys- ja päihdesuunnitelmassakin tärkeäksi nostettuun asiaan, asiakkaiden osallisuuteen mielenterveyspalvelujen suunnittelussa ja kehittämisessä.
Tämän jälkeen tarkastelemme mielenterveyskuntoutujien asumispolkujen etenemistä ja kipupisteitä asumisessa kuntoutujien itsensä kokemana sekä erilaisia tapoja käsitellä ja jäsentää mielenterveysongelmia.
Seuraavaksi nostamme esiin ongelmakohtia mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten päivä- ja työtoiminnassa.
Lopuksi esittelemme uuden toimintakyvyn vaihtelun kuvaamiseen soveltuvan arviointivälineen.
Kirjoittanut Saara Kanula, Suuntaaja-lehden päätoimittaja
Julkastu alunperin Suuntaaja-verkkolehdessä 1/2011
