Opiskelijoiden seura on tehnyt hyvää Sanervakodin asukkaille. Myös yhteisölliset talot ja korttelit voivat antaa tukea arkeen, mutta yhteisö ei synny itsestään.
Diakonissalaitoksen Sanervakoti on valkoinen kerrostalo Helsingin Myllypurossa. Talon alaovi on visusti lukossa, sillä asukkaat eivät ulos lähdettyään ehkä löytäisi takaisin kotiin. Sanervakodin ensimmäisessä kerroksessa asuu mielenterveyskuntoutujia ja kahdessa seuraavassa kerroksessa muistisairaita.
− Ajattelimme rakentaa aidan Sanervakodin pihan ympärille, jotta asukkaat voisivat käydä ulkona myös ilman työntekijöitä. Mutta sitten tajusimme, että ei yksinäisyys aidan luona vähene, vaan tarvitaan rinnallakulkijoita, kertoo Sanervakodin yksikönjohtaja Anna-Liisa Arjama.
Samoihin aikoihin talon neljäs kerros tyhjeni. Kerroksen asunnot ovat pieniä, vain 14 neliömetrin kokoisia, eivätkä siksi sovi mielenterveyskuntoutujille.
−Mietimme, mihin käyttöön asunnot kävisivät sellaisenaan. Sanervakodin silloinen yksikönjohtaja oli tutustunut Hollannissa malliin, jossa opiskelijat asuivat yhdessä erityistä tukea tarvitsevien ihmisten kanssa. Päätimme kokeilla samaa ja vuokrata ylimmän kerroksen asunnot sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille.
Pelejä, musiikkia ja klubi-iltoja
Sanervakodin neljännessä kerroksessa asuu tällä hetkellä parikymmentä henkeä. Nykyään asukkaiksi voidaan hyväksyä haastattelun perusteella muitakin kuin opiskelijoita – kunhan yhteisöllinen asumismuoto sopii hakijan elämäntilanteeseen ja asenteeseen.
−Eräs asukas on putkiremonttia paossa ja asuu täällä yksi turvapaikanhakijakin. Vanhin asukas on ollut 50-vuotias. Moni opiskelee, mutta jotkut käyvät töissä, Arjama sanoo.
Asunnon saamisen ehtona on erilaisuuden kunnioittaminen ja sitoutuminen työskentelemään asumisyhteisössä 20 tuntia kuukaudessa.
Käytännössä yhteisötyö on avun ja seuran tarjoamista muille asukkaille. Lähihoitajaksi opiskeleva Nikita Rytkönen on asunut Sanervakodissa noin vuoden. Hän kertoo, että yhteisötyötä voi tehdä monella tapaa: muiden asukkaiden kanssa voi vaikka jutella ja pelailla tai heitä voi avustaa esimerkiksi syömisessä.
Jotkut ovat käyneet asukkaiden kanssa kävelyllä, elokuvissa, ravintolassa syömässä tai keilaamassa.
Jo pelkästään pihan tupakkapaikalle pääseminen yhdessä toisen kanssa on monille tärkeää.
−Itse olen pitänyt asukkaille maalauspajaa, jossa kuunnellaan musiikkia ja koetetaan sen avulla saada inspiraatiota maalaamiseen. Se on sellaista luovaa hommaa.
Joka keskiviikko Sanervakodin asukkaille järjestetään neljännessä kerroksessa klubi-ilta. Anna-Liisa Arjaman mukaan asukkaat odottavat sitä joka viikko innolla.
−Bingo on ollut klubi-illassa suosittu ohjelmanumero. Olemme myös esimerkiksi leiponeet ja tehneet joulukortteja, Rytkönen kertoo.
Mimmi Korttinen opiskelee tarjoilijaksi, mutta on aloittamassa oppisopimuskoulutuksen lähihoitajaksi. Korttinen on ehtinyt asua Sanervakodissa vasta kolme kuukautta. Hän toimii myös vapaaehtoisena vanhusten palvelutalossa, joten mikään Sanervakodissa ei oikeastaan ole yllättänyt.
Muistisairaiden kanssa seurustelu ei Korttisen mukaan vaadi mitään erityistä, mutta on hyvä tietää, miten muistisairaus ihmiseen vaikuttaa. Monien asukkaiden kanssa aivan normaali keskustelu kuitenkin onnistuu.
−Olen tykännyt tosi paljon asua täällä. Koskaan ei tule yksinäistä tai tylsää.
Enemmän iloa, vähemmän ongelmia
Arjaman mukaan ylimmän kerroksen asukkaat ovat tuoneet valtavasti elämää, aktiviteettejä ja iloa taloon. Kun heistä jokainen käy seurustelemassa 20 tuntia kuukaudessa muiden asukkaiden kanssa, seuraa on jo paljon tarjolla. Se näkyy konkreettisesti muistisairaiden elämänlaadussa.
−Arki muistisairaiden hoitopaikoissa on monesti hyvin pysähtynyttä – televisio on päällä ja odotellaan seuraavaa ateriaa. Sanervakodissa tuntuu kuitenkin tapahtuvan aina jotain. Ihmiset juttelevat ja kohtaavat. En usko, että kukaan täällä kärsii yksinäisyydestä.
Sanervakodissa muistisairaat ovat alle 65-vuotiaita, joten sairauden taustalla on usein aivovaurio tai päihteiden käyttö. Tällaisissa tapauksissa käytösoireet ovat tyypillisesti rajuja.
−Meidän yhteisössämme käytösoireita ei juuri näe. Täällä kukaan ei myöskään syö unilääkkeitä. Mielestäni se kertoo siitä, että päivissä on paljon aktiviteettia ja asukkaat pääsevät ulos liikkumaan.
Aalto-yliopiston asuntosuunnittelun professori Hannu Huttusen mukaan Sanervakoti on hyvä esimerkki yhteisöstä, joka tarjoaa tukea erilaisia haasteita kokeville ihmisille.
Huttunen toteaa, että perinteisesti Suomi ei kuitenkaan ole ollut mikään yhteisöllisyyden mallimaa. Pikemminkin olemme tottuneet huolehtimaan vain omista asioistamme, eikä naapureita usein edes tunneta.
Yhteisöllinen asuminen lisääntyy
Huttusen mukaan asumiseen on nyt tulossa aiempaa enemmän yhteisöllisyyttä. Se näkyy uusissa rakentamisen tavoissa, kuten niin sanotussa ryhmärakentamisessa.
Yksi esimerkki ryhmärakentamisesta on Helsingin Jätkäsaaressa sijaitseva asumisyhteisö Malta.
−Maltassa on yksityisiä asuntoja, jotka asukkaat ovat saaneet suunnitella alusta asti niin pitkälle kuin mahdollista. Talossa on myös paljon yhteistiloja ja esimerkiksi yhteisruokailua. Taustalla on ehkä idealistinen ajatus yhteisön koheesiosta, joka syntyy kun samanhenkiset ihmiset hakeutuvat yhteen.
Yhteisöllisyyttä on alettu vahvistaa myös kokonaisissa kortteleissa.
Jätkäsaareen valmistuva sukupolvienkortteli on suunniteltu eri-ikäisten ja eri tavalla asuvien ihmisten toiveita kuunnellen. Korttelissa on yhteiseen käyttöön tarkoitettuja, kaikille soveltuvia tiloja sekä yhteistä tekemistä ja ohjelmaa.
”Kortteli on samalla kyläyhteisön paluu kaupunkiin. Ihmisten osaamiset, taidot ja intohimot yhdistyvät vapaa-ajan tekemisessä, harrastuksissa ja tapahtumissa. Lapset, nuoret, aikuiset, seniorit ja vanhukset elävät ja asuvat kaikki samassa korttelissa”, sanotaan hankkeesta kertovalla sukupolvienkortteli.fi -verkkosivustolla.
Huttusen mukaan erilaisia ryhmiä pyritään nyt integroimaan yhteisöön aiempaa enemmän.
−Laitosasumista puretaan. Emme enää voi rakentaa esimerkiksi vanhainkoteja, jotka sijaitsevat kaukana muista. Asumisen tulee olla itsenäistä elämää tukevaa, mutta toisaalta sen on oltava palveluiden ja toisten ihmisten lähellä – yhteisön sisällä.
Miten yhteisö syntyy?
Sanervakodissa opiskelija-asukkaat sitoutuivat jo muuttaessaan auttamaan muita talon asukkaita. Voisivatko myös Maltan kaltaiset asumisyhteisöt tai sukupolvienkorttelit tarjota tukea ihmisten arkeen?
−Naapureista huolehtiminen on pitkälti asennekysymys. Olennaista on, että ihmisten suhde yhteisöön muodostuu mahdollisimman luontevaksi, Huttunen sanoo.
Onko esimerkiksi järkevää suunnitella kortteleita, joissa vammaisten henkilöiden asunnot on keskitetty yhteen portaaseen?
Tällainen malli on Huttusen mukaan usein palveluiden kannalta toimiva, mutta rajaa kohtaamisten mahdollisuutta korttelissa.
−Kun eri asukasryhmät sijoittuvat eri portaisiin, korttelin sisälle muodostuu helposti blokkeja. Olisi parempi, että korttelissa asuisi siellä täällä erilaisin edellytyksin eläviä ihmisiä.
Silti vastaan voivat tulla asenteet ja ennakkoluulot, eikä mikään yhteisö synny itsestään.
−Tarvitaan joku, joka huolehtii yhteisöllisyyden kehittymisestä ja jatkumisesta. Jonkun tai jonkin on vaikka vähän väkisin edistettävä yhteisöllisyyttä.
Ihanteellista olisi, jos ennakkoluuloja voisi alkaa vähentää jo ennen kuin taloon tai kortteliin muutetaan.
Huttunen antaa esimerkin: vuosia sitten erään VVO:n rakennushankkeen yhteydessä toteutettiin sosiaalisen taiteen projekti, jossa asukkaat tutustuivat toisiinsa jo talon peruskiven muurausvaiheesta alkaen. He osallistuivat taiteilijoiden kanssa erilaisiin projekteihin ja saivat vaikuttaa joihinkin asuntojensa yksityiskohtiin. Kun talo oli valmis, ihmiset tunsivat toisensa, vaikka olivat taustoiltaan hyvin erilaisia.
−Tällä hetkellä yhteisö on jo kymmenen vuotta vanha, mutta edelleenkin yksi sitoutuneimmista asumisyhteisöistä, mitä olen nähnyt.
Asunnot kaipaavat joustavuutta
Taideprojekteja on tuskin mahdollista yhdistää kaikkiin rakennushankkeisiin. Erilaisille elämäntavoille voi kuitenkin antaa edellytykset jo asuntoja suunniteltaessa.
Tähän mennessä monipuolisuus ei ole toteutunut suomalaisessa asumisessa järin hyvin, Huttunen kertoo.
Rakentamisessa on pitkään jyrännyt perhekeskeisyys. Siitä pitäisi päästä eroon.
− Sen sijaan, että rakennetaan asuntoja vain keskivertoperheille, asumiseen tarvitaan monimuotoisuutta ja joustavuutta.
Koska asuntojen elinkaari on pitkä, rakentamisessa pitäisi katsoa kauas tulevaisuuteen. Asunnot voisivat esimerkiksi olla muunneltavissa, jolloin ne mukautuisivat vaihtuviin tilanteisiin.
−Ei pidä ajatella ainoastaan sitä, mikä tällä hetkellä on taloudellisesti tehokasta. Kun rakennetaan paljon pieniä vanhusten palveluasuntoja, ei välttämättä mietitä, kuka pieniä asuntoja käyttää vuonna 2050.
Huttusen mukaan ei edes pitäisi puhua erityisasumisesta, vaan pikemminkin erilaisista ratkaisuista, jotka tukevat ihmisten kykyä toimia normaalissa arjessa.
Kun ihmisten mahdollisuudet, kyvyt ja taidot huomioidaan, ihminen integroituu luonnostaan paremmin yhteisöön.
−Jos erilaisuudelle tehdään johdonmukaisesti tilaa, myös ennakkoluulot karisevat ajan myötä.
Tea Kalska
Informaatiosuunnittelija, Aspa-säätiö
Julkaistu alun perin Suuntaaja-verkkolehdessä 1/2017.
