Kaksi kulkutautia, polio ja kurkkumätä, muuttivat rajusti Birit Aikion elämää, mutta sisukkuuden ja ahkeruuden ansiosta hän on selviytynyt elämänsä haasteista.
Birit Aikio asuu nykyisin Aspa-koti Goahtissa Utsjoella. Tämän ajan kulkutautia, koronavirusta, hän ei erityisemmin pelkää.
Polio aiheutti liikuntavamman lapsena
Birit syntyi kesällä 1931 kolmanneksi vanhimpana perheeseen, joka asui Mantojärven rannalla noin 10 kilometriä Utsjoen kirkonkylästä etelään. Järvensivujen perheeseen kuului hänen syntyessään isä Ville, äiti Elli, ja lapset Kirsti ja Juhani. Myöhemmin tuli vielä viisi pikkuveljeä: Niiles, Ilmari, Hans, Aslak ja Tauno. Pienen kotitalon takana on tunturin rinne, jota pitkin virtaa kohiseva pieni joki Čáhkáljohka. Talon lähellä on hiekkaranta, jossa uiminen oli lasten suurimpia iloja silloin kun kesäsäät lämpenivät tarpeeksi. Talon luokse ei ollut tietä, vaan järvi ylitettiin sulan veden aikaan veneellä, minkä jälkeen jatkettiin matkaa polkuja pitkin kävellen. Talvisin kuljettiin jäälle tikutettua reittiä pitkin kävelemällä tai ajoporojen ahkioiden kyydissä. Suksien puute esti hiihtämisen. Reittimerkinnät olivat talven lumimyräköissä tarpeen, ettei eksyisi jäljiltä.
Biritin elämä muuttui ensimmäisen kerran, kun hän noin 7-vuotiaana sairasti polion. Tauti alkoi eräänä talviyönä, jona hänen jalkoihinsa sattui pahasti. Edellisenä päivänä hän oli vielä laskenut mäkeä tunturin rinteessä yhdessä toisten sisarusten kanssa. Hän muistaa äitinsä Ellin yrittäneen hieromalla lievittää jalkojen kipua, ja rauhoittaa häntä. Mutta vaikka muutakin hoitoa olisi ollut saatavilla, ei mitään olisi ollut tehtävissä, sillä polioon ei ole toimivaa hoitoa. Pian sen yön jälkeen hän ei enää pystynyt kävelemään lainkaan. Molemmat jalat olivat muuttuneet hervottomiksi. Hän kertoi, ettei ole tiedossa mistä tauti häneen tuli. Kukaan muu Utsjoelta ei halvaantunut polion takia.
Hän muistelee päässeensä vasta vuosia myöhemmin lääkärin luokse kirkonkylän terveysasemalle. Hän oli hautonut siihen saakka jonkunlaista toivoa siitä, että halvaantuminen olisi ohimenevää. Lääkäri oli sanonut, että jaloissa on polio käynyt, mutta oli jatkanut, ettei mitään ole tehtävissä. Siihen aikaan ei Utsjoella ollut saatavilla lainkaan kuntoutusta eikä tukitoimia vammautuneille. Toivon menetys oli vaikea paikka nuorelle tytölle. Birit muistelee, ettei perhe saanut minkäänlaista avustusta, apua tai edes neuvoja liikuntavamman kanssa pärjäämiseen.
Aluksi hän pystyi vain konttaamaan, mutta hän ei antanut periksi. Onneksi oikeaan jalkaan palasi vähitellen tunto ja jalan hallinta, ja vain vasemman jalan alaosa jäi halvaantuneeksi. Hän liikkui ensin konttaamalla ja myöhemmin huonekaluista ja seinistä tukea ottaen yhdellä jalalla liikkuen ympäri taloa.
Talon pihalla hän pärjäsi ottamalla otteen talon seinissä olleista listoista, mutta talon lähistöltä hän ei pystynyt enää poistumaan. Hän huomasi myöhemmin, että pystyi jollain lailla kävelemään, mikäli käytti kumisaapasta, joka tuki velttoa jalkaterää oikeaan asentoon. Vasta myöhemmin aikuisiällä hän pääsi tutkimuksiin sairaalaan Helsinkiin, ja sai sieltä nilkkatuen, jonka avulla pystyi paremmin liikkumaan. Mutta helppoa ei kävelystä tullut koskaan.
Evakkomatkalla perhe kohtasi uuden onnettomuuden
Utsjoen kuntalaiset evakuoitiin pois sodan jaloista Pohjanmaalle vuonna 1944, jolloin Birit oli 13-vuotias. Noin puolen vuoden pituinen evakkomatka oli suuri kokemus kaikille, sillä useimmat kuntalaiset eivät olleet käyneet kunnan rajojen ulkopuolelle. Siihen aikaan lähes kaikki kuntalaiset olivat saamelaisia, ja puhuivat äidinkieltään pohjoissaamea. Jotkut osasivat puhua myös jonkun verran suomea. Matka keskelle suomalaista maaseutua oli vaikuttava kokemus Utsjokisille, mutta äkkilähtö pois kotoa oli monelle traumaattista. Alkumatka täytyi tehdä kävellen, sillä maantie Kaamasesta Utsjoelle valmistui vasta 1958. Muisteluita Utsjokisten evakkomatkoista on taltioitu mm. Niilo Aikion kokoamana teokseen Liekkejä Pakoon. Myös Birit muistelee vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa perheen lasten surua siitä, että lemmikkinä pidetty ja evakkomatkalle mukaan otettu syöttökaritsa jouduttiin teurastamaan matkan alkuvaiheessa. Se tapahtui Petsikolla, Utsjoen ja Kaamasen välisellä ylängöllä ”Perrumäämmir”-autiotuvan pihamaalla postipolun varressa. Mutta eivätpä he siinä vaiheessa tienneet, kuinka musertava suru perhettä kohtaisi evakkomatkan aikana.
Järvensivujen perhe sai majoittua Alavieskassa Kähtävän kylässä erään perheen eteiseen. Perhe sairastui kurkkumätään. Valtava suru kohtasi jäljelle jääviä, kun äiti Elli Järvensivu kuoli tautiin. Hän oli tavannut paria päivää aikaisemmin terveydenhoitajan, joka oli käskenyt olemaan huolehtimatta. Voinnin romahtaessa kesti aikansa saada järjestettyä kyyti sairaalaan. Elli kuoli sairaalamatkalla Alavieskan sillan lähellä. Myös Birit oli sairastunut, samoin kuin neljä muuta lasta, joita hoidettiin kurkkumätäsairaalassa. Birit asui karanteenissa huoneessa, jo hon ruoka tuotiin ikkunasta. Tauti oli ankara, ja samoin äidin
menetyksestä johtuva suru. Birit muistaa sanoneensa, että koska äiti on kuollut, hänkin haluaa kuolla. Toipuminen vakavasta sairaudesta kesti viikkoja, mutta äidin menetys muutti koko perheen elämän toisenlaiseksi.
Yhteiskunta yritti auttaa leskeksi jäänyttä monilapsisen perheen isää viemällä nuorimmat lapset lastenkotiin Ylivieskaan. Mutta sieltä saatiin muutaman päivän kuluttua tieto, että lapset eivät ymmärrä mitään ja he vain itkevät. Eiväthän saamelaislapset tietenkään suomen kieltä osanneet. Ville ja vanhimmat lapset päättivät ottaa nuorimmat lapset takaisin. He tiesivät, että elämästä ei tulisi helppoa, mutta ”päättivät mieluummin kuolla yhdessä läjässä nälkään kotona”, kuin jättää pienet pojat lastenkotiin vieraalle seudulle.
Perhe lähti pitkälle paluumatkalle ilman äitiä. Menomatkalla Elli oli kaivanut piiloon Petsikolla maahan tavaroita, joita oli liian raskas kantaa mukana. Mutta hän vei sijaintipaikan tiedon mukanaan hautaan.
Elämä oli ankaraa työntekoa niin kotona kuin työpaikoillakin
Kotona Mantojärven rannalla vastuu kotiaskareista ja nuorempien lasten hoidosta tuli paljolti vanhimmille lapsille. Isä tienasi mm. kuljettamalla postia Outakosken ja kirkonkylän välillä. Hän oli jatkuvasti pitkiä aikoja poissa kotoa, ja lapset olivat omillaan, jolloin isommat huolehtivat pienimmistä. Koska Birit ei pystynyt kävelemään pois pihapiiristä, hän huolehti kotitöistä, laittoi ruokaa ja leipoi. Utsjoellahan ei ollut siihen aikaan taloissa sähköä tai viemäreitä, joten perheen arjen pyörittäminen vaati jatkuvaa työtä. Taloa lämmitettiin puilla, vesi kannettiin sisään ja ulos. Lattiat pestiin polvillaan kontaten hiekalla hankaamalla. Hän kuvaa olleensa sisaruksilleen TupaÄiti, koska oli aina kotona.
Veljille tarvittiin jatkuvasti uusia nutukkaita eli poronnahkakenkiä ja muita vaatteita. Siihen aikaan Utsjoella ei ostettu vaatteita ja kenkiä kaupoista, vaan ne piti valmistaa itse. Birit oppi isosiskonsa ohjauksessa tekemään kaikkia perinteisen saamenpuvun osia ja neulomaan. Veljet kalastivat, ja pitivät talviaikaan riekkoansoja tunturissa. Perheellä oli myös muutamia poroja. He elivät kuitenkin puutteessa, usein jopa nälässä, kun ei vain ollut ruokaa. Isän ajoporojen sorkkien ääni jäällä sai veden herahtamaan kielelle, sillä pian olisi syötävää pöydässä. Birit mainitsi, että sen enempää kunnalta kuin seurakunnaltakaan ei tullut taloudellista tai muuta apua ison ja äidittömän perheen ahdinkoon. Jotkut yksityiset henkilöt joskus lahjoittivat ruokaa, ja kaikki syötiin mitä saatiin. Tiukat ajat ovat saaneet Biritin inhoamaan ruuan hukkaan heittämistä. Hän syö pieniä annoksia, eikä pidä sitä, jos hänen lautaselleen laitetaan enemmän ruokaa kuin mitä hän pystyy syömään.
Birit joutui jättämään muutenkin inhoamansa kansakoulun kesken huolehtiakseen nuoremmista sisaruksistaan. Toiset oppilaat olivat pilkanneet häntä ja matkineet hänen ontumistaan. Mutta hän sai töitä koulun asuntolasta pyykkärinä noin 14–15-vuotiaana. Kaksi kertaa viikossa hän käveli vaikean matkan asuntolaan, ja pesi vuodevaatteita ja toisten lasten vaatteita käsin. Yön hän sai nukkua kahden yhteen laitetun sängyn välissä, metallireunojen päällä kahden tytön välissä tasapainotellen. Seuraavana päivänä hän jatkoi pyykkiurakkaa ja lähti sen jälkeen takaisin kotimatkalle. Pienet tulot olivat kipeästi tarpeen perheen elättämiseen osallistumiseen. Fyysinen työ on raskasta kenelle tahansa nuorelle, mutta liikuntavammaiselle se oli vielä vaikeampaa. Birit muistelee joutuneensa viemään märät painavat pyykit kuivumaan asuntolarakennuksen vintille. Portaat olivat kapeat ja korkeat, ja hän taisteli saavia kantaen ne ylös askel kerrallaan yhdellä jalalla. Mutta hän ei halunnut valittaa, sillä tiesi että työpaikkaan olisi muitakin tulijoita. Poikien tehtäviin kuului onneksi kantaa hänelle vettä tunturin rinteen purosta.
Jonkun ajan päästä Biritille tarjoutui mahdollisuus vaihtaa työ asuntolan keittäjän tehtäviin. Olihan hän oppinut jo kotona ruokaa laittamaan. Hän tarttui tilaisuuteen, sillä tarvitsi enemmän töitä. Työsuhde-etuna tuli palkan lisäksi mahdollisuus yöpyä asuntolan tiloissa omalla petipaikalla, ja syödä ruokaa.
Työpäivät olivat pitkiä, 12 tuntia ja tarvittaessa enemmänkin eikä muita työntekijöitä ollut. Lapset sentään kuorivat perunoita. Ruokaa laitettiin siihen aikaan perustarvikkeista, lihasta ja kalasta ja perunoista. Puuroa jäi usein yli, ja Birit olisi halunnut viedä sitä kotiin nälkäisille pikkuveljille. Asuntolanhoitaja kuitenkin vaati häntä kaatamaan ylijäämän asuntolan vieressä kasvavien koivujen juurelle, mikä harmitti Birittiä suuresti joka kerta. Ruuanlaitto saattoi alkaa varastossa säilytettyjen jäätyneiden poron tai mullikan ruhojen leikkaamisella lihapaloiksi, ja siitä sitten valmistettiin keitto 90 syöjälle. Asuntolaan tilattu näkkileipä oli ainoa helpotus, muu leipä piti leipoa itse.
Nuori Birit teki raskaita töitä, ja harmitteli sitä, kuinka osa ikätovereista pääsi lähtemään oppikouluun tai jopa kansanopistoon jonnekin. Hänelle se oli mahdotonta, koska piti osallistua lapsuusperheen elättämiseen. Matkustushalu kuitenkin kasvoi hänen sisällään. Mutta vaikeat olot hitsasivat lasten yhteishengen vahvaksi, se mitä joku sai tienattua erilaisista töistä, meni yhteisiin tarpeisiin. Edelleenkin perheen hengissä olevien jäsenten välit ovat tiiviit. Ilmari oli tosin kuollut jo lapsena eksyessään kuumehoureisena toukokuisille hauraille jäille kodin rannassa.
28-vuotiaana Birit avioitui puolisonsa Matti Aikion kanssa. He saivat yhden tyttären. Koulun asuntolan keittäjän työn jälkeen Birit työskenteli Matkailuhotellilla yökkönä, jolloin sekä siivosi että otti vastaan Eskelisen bussista puoliltaöin kylälle saapuvia majoittujia. Utsjoen vanhainkodin valmistuttua 1965 Mantojärven rannalle Birit kuuli, että vanhainkotiin haettiin työntekijöitä. Hän vaihtoi ilomielin kevyisiin 8 tunnin työpäiviin vanhainkodissa, missä hän teki kaikenlaista tarvittavaa työtä; ensin pyykkärinä ja myöhemmin laitosapulaisena. Lisäksi hän pääsi tekemään töitä saman Mantojärven rannalle, missä lapsuuskotikin oli sijainnut. Birit pääsi ansaitusti työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1985 vuodeosaston laitosapulaisen työstä.
Vapaa-ajallaan hän järjesti kahvituksia ja ruokailuja mm. seurakunnan erilaisissa tilaisuuksissa ja leireillä. Elämä oli täynnä työntekoa. Vähitellen nivelkulumien aiheuttamat kivut alkoivat vaivata yhä pahemmin. Polion aiheuttaman ontumisen takia kuormittui toinen lonkka, ja seisomatyön teko kävi mahdottomaksi.
Eläkepäivät sisälsivät matkustamista
Jäätyään eläkkeelle Birit toteutti nuoruuden unelmansa ja lähti matkustamaan. Hän lähti kansanopistoon Hauholle. Siellä vuosi kului mukavasti opiskellen, ja vapaapäivinä hän ajeli autolla toisten opiskelijoiden kanssa nähtävyyksiä katsellen aina Lieksassa saakka. Hän muutti vielä hetkeksi Iihin hoitamaan erästä sairasta vanhaa naista tämän kotona, koska halusi sekä tehdä vielä jotain että nähdä lisää Suomea. Myöhemmin hän matkusteli myös ulkomaille, ja kävi talvisin useassa Välimeren matkailukohteessa. Oli kannattanut paiskia töitä, sillä nyt viimein oli omaa rahaa käytettäväksi mihin halusi toisin kuin nuoruudessa.
Biritin näkö alkoi heiketä vanhuusvuosina. Liikunta- ja näkövamman takia kotona asuminen vaikeutui. Eläminen yksin kävi myös yksinäiseksi, vaikka sukulaiset kävivätkin usein vierailulla. Birit muutti asumispalveluyksikköön Aspa-koti Goahtiin kesällä 2020 asunnostaan, missä oli asunut kotihoidon ja muun tuen turvin ja odotellut Aspasta vapautuvaa paikkaa. Ennen muuttoa hän pelkäsi eniten sitä, etteivät omaiset saisi käydä kylässä. Mutta koska asunnossa on oma sisäänkäynti, saa siellä vastaanottaa vieraita koronarajoituksista huolimatta, vaikka suositellaankin vieraiden kanssa omalla kuistilla olemista. Toivottavasti korona-ajan rajoituksista ja suosituksista voidaan pian luopua, ettei tämä kolmas suuri epidemia liikaa synkennä hänen elämänsä viimeisiä vuosia.
Aspa-koti Goahti
Aspa Palvelut Oy tuottaa itsenäistä elämää mahdollistavia asumispalveluja yli 1300 asiakkaalleen ympäri Suomea. Utsjoella sijaitseva Aspa-koti Goahti tarjoaa palveluasumista mielenterveyskuntoutujille ja eri tavoin vammaisille ihmisille Aspan moton ”Sinä päätät kaapin paikan” mukaisesti. Aspa-koti Goahti valmistui kirkonkylään, terveyskeskuksen pihapiiriin vuonna 2009. Siinä on 8 asuntoa ja yhdeksän asiakaspaikkaa.
Teksti: Kaisa Krogerus, ohjaaja, Aspa Palvelut Oy. Kaisa kävi työnkierrossa Goahtissa kesällä 2020 Aspa-koti Valtista Porista. Kaisa oli Utsjokisuun kyläyhdistyksen puheenjohtaja 2010–2011 asuessaan Utsjoella.
Teksti on julkaistu alun perin Utsjoen kyläyhdistyksen GIISÁ-lehden kesän 2021 numerossa.
