Ruumiillinen erilaisuus ja yksinäisyys

Ruumiilliseen erilaisuuteen liittyvät yksinäisyyden kuvaukset kertovat ulkopuolisuudesta ja näkymättömyydestä. Näkymättömyys voi merkitä sekä huomiotta jäämistä että henkilön muiden ominaisuuksien piiloutumista näkymättömiin ruumiillisen erilaisuuden alle.

Yksinäisyys on viime vuosina yhä useammin nostettu esiin ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia uhkaavana asiana (ks. esim. Saari 2010). Vaikka yksinäisyyttä on tutkittu enimmäkseen ikääntyvien ongelmana, se voi kohdata kaikenikäisiä. Esimerkiksi selkäydinvammaisista huomattavan osan on todettu kärsivän yksinäisyydestä (Robinson-Whelen & al. 2016). Tässä artikkelissa tarkastelemme vammaisuuteen liittyvää yksinäisyyttä.

Yksinäisyyden käsite on monitulkintainen. Tässä tarkoitamme sillä kielteiseksi koettua tilaa, jossa henkilö on vailla kaipaamiansa sosiaalisia yhteyksiä tai yhteenkuuluvuutta. Koettu yksinäisyys voi juontua sosiaalisten kontaktien puutteesta, mutta myös toisten seurassa koetusta erillisyydestä. Yksinäisyyden lähi-ilmiöitä ovat sosiaalinen eristyneisyys eli ihmissuhteiden vähäisyys, tarkoituksellinen vetäytyminen ihmissuhteista ja toivottu, myönteiseksi koettu yksinolo. Yksinäisyys ei aina ole pysyvä olotila vaan usein tilannesidonnaista, vaiheittaista ja eri tavoin elämänkulkuun kytkeytyvää (Tiilikainen 2016a ja b).

Yksinäisyys kietoutuu monin tavoin kokemukseen ruumiillisesta erilaisuudesta ja sen mukanaan tuomasta ulkopuolisuudesta, näkymättömyydestä ja häpeästä.

Artikkelin aineistona on vammaiseksi itsensä määrittävien henkilöiden omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joista poimimme esiin erilaisia yksinäisyyteen ja koettuun ruumiilliseen erilaisuuteen liittyviä teemoja. Kirjoitukset kuuluvat Kynnys ry:n ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) keräämään ”Vammaisena Suomessa 2013–2014” -kokoelmaan. Kirjoituksissa kerrotaan yksinäisyydestä osana arkipäiväisiä tapahtumia ja muuttuvia elämäntilanteita. Yksinäisyys kietoutuu monin tavoin kokemukseen ruumiillisesta erilaisuudesta ja sen mukanaan tuomasta ulkopuolisuudesta, näkymättömyydestä ja häpeästä.

Ruumiillisen erilaisuuden tuottama ulkopuolisuus

Ikäihmisten yksinäisyyttä tutkinut Elisa Tiilikainen (2016a, 147) toteaa, että elämänkulun näkökulmasta yksinäisyyskokemukset voivat olla usean tekijän summa tai seurausta yksittäisestä tapahtumasta. Yksinäisyys ei välttämättä ole pysyvä tila, vaan kokemus voi sekä hälventyä pois että palata takaisin. Menneisyydessä koetun yksinäisyyden läsnäolo nykyhetkessä näkyy myös omassa aineistossamme: kirjoittajista osa kiinnittää yksinäisyytensä lapsuudessa ja kouluiässä kokemaansa erilaisuudesta johtuvaan ulkopuolisuuteen. Vaikeudet liittyä lapsuuden ja nuoruuden vertaisryhmiin tuottavatkin usein elämänmittaisia muistoja. 

Lapsuuden ja kouluiän ulkopuolisuutta muistellaan kirjoituksissa esimerkiksi ystävien puutteena: ”Ei ollut olemassa yhtään sydänystävää”. Raaimmillaan ulossulkeminen on voinut olla koulukiusaamista ruumiillisen erilaisuuden vuoksi. Ulkopuolisuutta on voitu kokea paitsi koulussa, myös omassa perheessä ja lähipiirissä: ”Vaistosin ihmisten katseista, että minä olin ylimääräinen”. Myöhemmin parisuhteen muodostaminen voi olla vaikeaa erilaisuuteen liittyvien asenteiden vuoksi: ”Onhan yleinen käsitys, että vammaisen pitää elää parisuhteessa vammaisen kanssa tai sitten yksin”.

Erilaisuuden näkymisen ja näkymättömyyden paradoksit

Ruumiilliseen erilaisuuteen usein liittyvä sosiaalinen näkymättömyys voi osaltaan tuottaa yksinäisyyden kokemuksia. Ruumiillisesti erilainen voi jäädä seurassa näkymättömäksi, kokonaan toisten katseen sivuuttamaksi. Moni kertoo tällaisen huomaamattomaksi jäämisen johtavan yksinäisyyden kokemuksiin muiden seurassa. Konkreettisia näkymättömäksi tekemisiä ovat esimerkiksi se, että muut ”käänsivät pään pois kohdallani” tai eivät ”halunneet tuntea minua”. Näkymättömyyden kokemuksista kasvaa tilanteen sanelema yksinolo: ”Uskoin sen tarkoittavan, että minun on elettävä elämäni aivan yksin”.

Toisaalta haasteita tuottaa myös tilanne, jossa ruumiillisesti erilainen tulee nähdyksi vain erilaisuutensa kautta. Tällöin huomiotta jääminen saatetaan kokea parempana vaihtoehtona. Paine tietynlaiseen, yhdenmukaiseen ruumiillisuuteen ja mahdollisimman vähään erottuvuuteen tulee kertomuksissa esille vaikkapa mainintoina, että on hyvä ”kun vammani vuoksi en erottunut joukosta”. Joukkoon ”sulautuminen” nähdään keinona olla joutumatta silmätikuksi ruumiillisen erilaisuuden vuoksi. Ruumiillinen erilaisuus koetaan siis jonakin kätkettävänä tai ”sulautettavana”.

Sekä näkymättömäksi että epätoivotulla tavalla näkyväksi pakottava ruumiillinen erilaisuus voivat siten olla yksinäisyyden lähteitä.

Sekä näkymättömäksi että epätoivotulla tavalla näkyväksi pakottava ruumiillinen erilaisuus voivat siten olla yksinäisyyden lähteitä. On huomattava, että joskus erilaisuuden jopa toivotaan tulevan nähdyksi. Jonkin näkymättömän vamman, kuten kivun tai aivovamman, näkyminen mahdollistaisi ymmärretyksi tulemisen.

Vaikeneminen ihmisten välisenä muurina

Sanoja vaille jääneet muistot ja puhumattomat asiat nousevat esille yksinäisyyskuvauksissa. Niin erilaisuus itse kuin siihen liittyvät tunteetkin ovat usein jääneet puheen ulkopuolelle.

Eräs kirjoittajista kuvaa, miten hänen erilaisuudestaan vaiettiin hänen lapsuuden perheessään, mikä on tuottanut hänelle sivuutetuksi tulemisen kokemuksia. Vaikeneminen on ollut ehkä yleisemminkin tapa karttaa vaikeiden asioiden käsittelyä: ”meillä ei puhuttu – – eikä näytetty tunteita” tai ”vaikeneminen oli siirtynyt sukupolvelta toiselle”. Koska sanat ovat keskeinen tapa välittää kokemusta toisille, puhumattomuus merkitsee tämän sillan puuttumista tai suorastaan torjutuista asioista koostuvan muurin muodostumista.

Kun erilaisuudesta ei puhuta, ei voi puhua myöskään sen tuottamista tunteista. Eräs kirjoittaja kertoo, miten hän on lapsuudessa oppinut ”kätkemään itkunsa ja tunteensa”. Näin hän – monien muiden tavoin – on jäänyt vaille sitä lohtua, jonka surun pukeminen sanoiksi tuottaa (Pennebaker 1993). Ruumiilliseen erilaisuuteen liittyvä vaikenemisen kulttuuri saattaakin ruokkia yksinäisyyttä.

Häpeä yksinäisyyden lähteenä

Ruumiillinen erilaisuus on malliesimerkki ilmiöstä, jota sosiologi Erving Goffman (1963) on kuvannut stigman eli häpeäleiman käsitteellä. Käsite tarkoittaa, että jokin ihmisen ominaisuus on jollain tavoin tämän arvoa toisten ihmisten silmissä alentava. Häpeä liittyy useaan aineistomme yksinäisyyden kuvaukseen. Se juontaa usein juurensa lapsuus- ja kouluikämuistoista. Eräs kirjoittaja kertoo oppineensa häpeämään nähtyään, että läheinen aikuinen ”häpesi asioita joita ei olisi tarvinnut hävetä”. Toinen kirjoittaja kertoo läheistensä häpeästä: ”Tuntui todella pahalta ajatella, että ihmiset, jotka tunsivat minut, häpesivät minua”. Ulkopuolisuus, näkymättömyys ja häpeä jäävät ruumiilliseksi muistoksi: ”Pelko, ettei tule hyväksytyksi, kytee tunnetasolla luultavimmin iäti”.

Kokonaisvaltaisen luonteensa vuoksi häpeä on tuhoisa tila, sillä yksilö ei voi vaihtaa itseään toiseen.

Häpeä koskettaa koko minuutta ja syntyy sosiaalisesti yksilön kokiessa olevansa muiden silmissä riittämätön. Kokonaisvaltaisen luonteensa vuoksi häpeä on tuhoisa tila, sillä yksilö ei voi vaihtaa itseään toiseen. Tuhoisuuden yksi ilmentymä on eristäytyminen, jolloin yksilö koettaa piilottaa itsensä muilta. (Klaassen 2001; Sheikh & Janoff-Bulman 2010.) Tällöin häpeä johtaa yksinäisyyteen: ”Haluan olla yksin. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta elää ilman pilk[k]aa, vaatteiden repimistä tai nimittelyä”. Yksinäisyys näyttäytyy siten torjutuksi tulemisen ja toisten ihmisten torjumisen kehänä: ”Kyllä minä tämän elämäni kahlaan läpi sitten vaikka yksin”.

Häpeä ei kuitenkaan ole vääjäämätön kohtalo. Eräs kirjoittaja kuvaa mitättömyyden tunnemuistoa ”menneisyyden taakkana”, josta voi kuitenkin ”vapautua”. Kirjoitukset nostavat esille myös sen, että olisi oltava ”sinut itsensä kanssa”. Itsen kanssa ”sinut” oleminen tai sinuiksi tuleminen on itsensä hyväksymistä sekä yhteyttä muihin ihmisiin. Samalla merkityksellisyyden kokemus voi löytyä esimerkiksi oivalluksena ”vastakohtaisuuksista – – kaikkialla elämässämme” tai siitä, miten ”usein vasta paljon myöhemmin ymmärrämme [tapahtuneen] todellisen merkityksen”.

Kypsään häpeään liittyy paitsi sosiaalinen, myös sisäinen arviointi. Tällöin yksilö jäsentää kriittisesti sitä, hyväksyykö hän ne sosiaaliset kriteerit, joilla häntä arvioidaan.

Häpeää voikin poistaa. Kypsään häpeään liittyy paitsi sosiaalinen, myös sisäinen arviointi. Tällöin yksilö jäsentää kriittisesti sitä, hyväksyykö hän ne sosiaaliset kriteerit, joilla häntä arvioidaan. Jos hän huomaa kriteerien olevan katteettomia, myös häpeä hälvenee pois. (Calhoun 2004.) Osa tätä prosessia on juuri itsen hyväksyminen: yksilö ei enää lähesty itseään ainoastaan ulkopuolisten, sosiaalisten arvostelmien kautta, vaan keskittyy myös omiin lähtökohtiinsa ja palauttaa siten tunnun omasta, ainutlaatuisesta minuudestaan. Aineistosta löytyykin myös häpeää aiheuttavien tahojen kritiikkiä: ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri että joutuu joskus jonkun ajattelemattoman ihmisen kiusattavaksi”. Myös yhteyden löytyminen toisiin samankaltaisiin auttaa ruumiillisesti erilaista näkemään ryhmän ja sen kautta itsensä arvokkaana.

Lopuksi

Ruumiillisen erilaisuuden tuottaman yksinäisyyden ytimessä ovat usein kokemukset näkymättömyydestä (tai vääränlaisesta näkyvyydestä), kommunikaatiokatkoista sekä häpeästä. Samalla yksinäisyyskuvaukset kertovat ruumiilliseen erilaisuuteen liitetyistä sosiaalisista asenteista ja peloista. Kun puhutaan ruumiillisesti erilaisten ihmisten yksinäisyydestä, onkin syytä pitää mielessä, ettei heidän yksinäisyytensä juonnu heidän ominaisuuksistaan vaan siitä, miten ruumiilliseen erilaisuuteen yhteiskunnallisesti suhtaudutaan (Teittinen 2016).

Ruumiillisen erilaisuuden kokemus on vain yksi, vaikkakin keskeinen, juonne elämän kokonaisuudessa ja yksinäisyyden kokemuksessa.

Erilaisuuden ja yksinäisyyden liitto on paradoksaalinen: itsensä erilaiseksi kokemisen välttäminen sosiaalisia kontakteja kaihtamalla voi johtaa yksinäisyyteen ja vastaavasti sosiaalisten kontaktien luominen asettaa alttiiksi erilaisuuden kokemiselle. Toisaalta aineistomme kuvauksissa yksinäisyyttä ei aina liitetä suoraan ruumiilliseen erilaisuuteen, vaan yleisemmin elämäntilanteisiin. Tämän tyyppiset kuvaukset muistuttavat siitä, että ruumiillisen erilaisuuden kokemus on vain yksi, vaikkakin keskeinen, juonne elämän kokonaisuudessa ja yksinäisyyden kokemuksessa.

Valittu yksinäisyys voi olla myös myönteistä ja jopa myöhempiä ihmissuhteita palvelevaa. Esimerkiksi vammautumisen seurauksiin totuttautuminen voi viedä ”oman aikansa”. Vammautumiseen liittyvä ruumiin muutosten ja uuden erilaisuuden käsittely on vaativa tehtävä, jossa ihminen rakentaa minuuttaan uudelleen. Keskeistä tällöin on lupa tulla osaksi yhteisöä omalla tavallaan ja omana (kokonaisena) itsenään.

Julkaistu alun perin Suuntaaja-verkkolehdessä 1/2018

Kirjoittajat:
Merja Tarvainen, tutkijatohtori
Hanna Pohjola, tutkijatohtori
Elisa Aaltola, yliopistotutkija
Vilma Hänninen, professori, hankkeen johtaja
Suomen Akatemian rahoittama Ruumiillisen erilaisuuden tarinat -tutkimushanke (päätösnro: 299172), Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos