Vammaisten ihmisten heikko työmarkkina-asema edistää köyhyyttä ja syrjäytymistä sekä rajoittaa osallisuutta yhteiskuntaan. Tilastojen perusteella vammaisten henkilöiden köyhyysriski on 10 prosenttiyksikköä suurempi kuin vammattomien.
Köyhyys Suomessa on suhteellista, tuloeroihin liittyvää, eikä absoluuttista, kuten elämisen vähimmäisedellytysten puuttumista. Suhteellista köyhyyttä mitataan suhteessa väestön keskimääräiseen tulotasoon. Pienituloisia ovat ne, jotka näyttävät pienituloisilta verrattuna keskiarvoihin.
Suomessa ei ole virallista köyhyysrajaa tai pienituloisuuden määritelmää (Mukkila et al. 2017). Keskeinen köyhyyttä, syrjäytymistä edistävä ja sosiaalista osallisuutta rajoittava tekijä on vammaisilla henkilöillä heikko työmarkkina-asema. Toisaalta tällä hetkellä tutkimukseen pohjautuvia perusteltuja argumentteja vammaisten ihmisten asemasta ei juurikaan voida perustaa tilastollisen seurannan varaan, kuin vain osittain, esim. Näkövammarekisterin tietoihin pohjautuen. Tällaisia kattavia seurantatietoja ei ole saatavilla. Tässä artikkelissa pyrin kartoittamaan vammaisten henkilöiden köyhyyttä kuvaavaa tutkimustietoa ja tilastollisia aineistoja.
Vammaisten köyhyysriski
Köyhyysriskin ryhmiä ovat erityisesti vammaiset naiset, ikääntyneet vammaiset ja kehitysvammaiset. Euroopan Unionin ja Euroopan talousalueen jäsenmaissa viitataan ”monitahoisiin ratkaisemattomiin ongelmiin” vammaisten työmarkkina-aseman kohentamisen esteenä. Koostetta EU:n vammaispolitiikan tueksi aiheesta laatinut Bent Greve (2009) tarkoittaa erityisesti sosiaalituki- ja eläkejärjestelmien yhteensovittamattomuutta suhteessa palkkatyöhön. Suomessa esimerkiksi Kansaneläkelaitos on määritellyt työstä maksettavan palkan maksimimäärän eli ansaintarajan, jonka ylittyessä eläkkeenmaksu lakkaa. Palkkatulojen ansaintajana (v. 2018) on 737,45 e/kk bruttotuloina. Kolmen kuukauden pituisissa tai pidemmissä palkkatyösuhteissa eläkkeen voi jättää lepäämään, jolloin on mahdollisuus saada verovapaata vammaistukea. (Kelan www-sivu).
Ansaintarajan tuloja määrittävä merkitys on johtanut käytännössä siihen, että vammaiset henkilöt työskentelevät usein palkkatulojen ansaintarajaa alhaisemilla palkoilla, koska muuten heidän eläkkeenmaksunsa lakkaisi. Siksi onkin ehdotettu, että eläkettä voitaisiin joustavammin porrastaa suhteessa palkkatuloihin niin, ettei eläke ansaintarajan ylittyessä kokonaan lakkaisi. (Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2017:32.)
Ansaintarajan tuloja määrittävä merkitys on johtanut käytännössä siihen, että vammaiset henkilöt työskentelevät usein palkkatulojen ansaintarajaa alhaisemilla palkoilla, koska muuten heidän eläkkeenmaksunsa lakkaisi.
Edellä kuvatuilla rakenteellisilla syillä voi olla merkitystä Suomessa vammaisten heikkoon työmarkkina-asemaan. Suomalaisten arvioiden mukaan vielä 10 vuotta sitten noin 15 000-30 000 työkykyistä vammaista tai pitkäaikaissairasta oli työvoiman ulkopuolella (Linnakangas ym. 2006, Holm & Hopponen 2007). Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden sijoittuminen työvoiman ulkopuolelle viittaa mainittujen rakenteellisten syiden ohella myös yksilötason kysymyksiin. Näitä jälkimmäisiä voivat olla mm. työhön soveltuvan koulutuksen osittainen puute, edeltävän työkokemuksen vähyys tai puuttuminen sekä liian vähäinen oma aktiivisuus.
Vammaiset työnhakijat ovat tuoneet esiin myös, että vammastaan johtuen heidän pitää jatkuvasti todistella työkykyisyyttään viranomaisille ja työnantajille, enemmän kuin muiden työnhakijoiden (Ekholm & Teittinen 2014). Tällaisista tilanteista on yhteiskuntatieteellisessä vammaistutkimuksessa käytetty disabilismin käsitettä. Sillä tarkoitetaan, että vammaisuuden perusteella ihmisille on asetettu rajoituksia yhteiskunnassa sekä konstruoitu erilaisia sosiaalisesti rakentuneita esteitä, kuten itsenäinen asuminen ja/tai palkkatyöhön osallistuminen. Laajemmin disabilismilla tarkoitetaan käytännöllisiä tilanteita ja diskursseja, joilla vammaisia asetetaan tietoisesti tai tiedostamattomasti yhteiskunnan ulkopuolelle, esimerkiksi koulutuspolitiikassa, työvoimapolitiikassa ja lainsäädännössä. (Thomas 2007; Reeve 2008).
Vammaiset työnhakijat ovat tuoneet esiin myös, että vammastaan johtuen heidän pitää jatkuvasti todistella työkykyisyyttään viranomaisille ja työnantajille.
Väestön tulotaso on Suomessa kasvanut. Vammaisten henkilöiden tulotaso on kuitenkin kasvanut hitaammin kuin muun väestön ja vammaisten ja vammattomien tuloerot ovat kasvaneet.Toisaalta palkkatyössä olevien vammaisten tuloeroja koko väestöön verrattuna kompensoi hiukan verottomat tulonsiirrot, kuten vammaistuki.
Kokonaan työvoiman ulkopuolella oli vuonna 2015 lähes 170 000 työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa tai pitkäaikaissairasta 15-74-vuotiasta henkilöä. (SVT). Tarkempaa vammaisia henkilöitä sivuavaa tilastointia ei ole Suomessa saatavilla. Eurostatin tilastojen mukaan puolestaan 35 prosenttia vammaisista työikäisistä on Suomessa työvoiman ulkopuolella eli noin 63 000 vammaista henkilöä.
Vammaiset EU:ssa ja Suomessa tulo- ja elinolotilastossa
Seuraavat taulukot pohjautuvat Eurostatin tulo- ja elinolotilaston (EU-SILC) tietoihin elokuulta 2014. Tilastot perustuvat laajaan kyselyaineistoon. Näitä tuloksia on käytetty arvioitaessa EU:n vammaispolitiikan suuntaa EU2020:n päätavoitealueilla, jotka ovat työllisyys, koulutus ja köyhyysriski. Tässä artikkelissa keskityn työllisyyteen ja köyhyysriskiin vertailemalla vammaisia ja vammattomia työikäisiä.
Taulukossa 1. Eurostatin kyselyaineiston perusteella Euroopan Unionissa sekä vammaiset miehet ja naiset työllistyvät harvemmin kuin Suomessa. EU:ssa vammaisista miehistä työllistyy 52,1 prosenttia ja naisista 44,2 prosenttia. Suomessa vastaavat prosentit ovat vammaisilla miehillä 53,1 ja vammaisilla naisilla 58,9. EU:n keskiarvoprosenteista poiketen Suomessa vammaiset naiset työllistyvät useammin kuin vammaiset miehet.
Taulukossa 2. ilmenee, että EU:ssa vammaisilla henkilöillä on useammin alhainen työintensiteetti, kuin muulla väestöllä. Lähes neljännes (24%) EU:n vammaisista henkilöistä ei käytännössä osallistu työelämään kun muusta EU:n väestöstä noin 8 prosenttia ei osallistu työelämään. Myös alhaisen tulotason osalta on havaittavissa samanlainen trendi. Vammaisilla henkilöillä noin viidenneksellä (19%) on alhainen tulotaso ja muulla väestöllä 15 prosentilla. Aineellisia puutteita on vammaisilla henkilöillä noin 13 prosentilla ja muulla väestöllä 8 prosentilla. Suomen vastaavat prosentit sekä vammaisilla että vammattomilla ovat pienemmät. Olennaista on huomata, että Suomessa aineelliset puutteet koskevat vain 5 prosenttia vammaisista henkilöistä, kun EU-maissa vastaava prosentti on lähes 13 prosenttia. Tämä siitäkin huolimatta, että Suomessa ja EU:ssa vammaisten henkilöiden alhaisen työintensiteetin ja alhaisen tulotason prosentuaaliset osuudet ovat melko lähellä toisiaan.
Taulukossa 3. on esitetty Eurostat:n tilastollinen arviointi siitä, millainen köyhyyden riskitekijä vammaisuus on. Köyhyysriskillä tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että vuositulot jäävät alle koko väestön mediaanitulon 60 prosentin osuudesta (EU:n laskennallinen köyhyysraja). Tilastoyksikkönä eli tutkimuksen kohteena ovat kotitaloudet. Kotitalouksien köyhyysriskin keskiarvo EU-maissa on noin 22 prosenttia ja Suomessa 14 prosenttia. EU:n keskiarvona vammaisten naisten köyhyysriski verrattuna vammaisiin mieheen on vain vajaa kaksi prosenttiyksikköä suurempi. Kuitenkin köyhyysriski EU-maissa on vammaisilla noin 10 prosenttiyksikköä suurempi kuin vammattomilla. Vastaavat Suomen luvut ovat kuitenkin pienemmät. Suomessa vammaisten köyhyysriski on noin 24 prosenttia ja vammattomien köyhyysriski noin 14 prosenttia. Suomessakin siis köyhyysriski on vammaisilla 10 prosenttiyksikköä suurempi kuin vammattomilla.
Esitettyjen tietojen perusteella köyhyyden riskitekijöinä työikäisillä on vamma ja sen haitta-aste karkeasti arvioituna. Haitta-asteen tai vammadiagnoosin merkitys tuottaisi tarkempaa vertailutietoa vammaryhmien kesken, mutta tällaista systemaattista dataa on saatavilla Suomessa ainoastaan kehitysvammaisten ja näkövammaisten osalta. (Ks. Vesala et al. 2015, Hakala 2017, Ojamo 2017).
Johtopäätöksiä
YK:n yleissopimuksessa vammaisten henkilöiden oikeuksista ja Suomen Vammaispoliittisessa Ohjelmassa vammaisten henkilöiden sosioekonomisen aseman parantaminen ja köyhyyden torjunta on yksi painopistealueista. Silloin työllistyminen on avainasemassa.
Suomalaisessa palvelujärjestelmässä ei ole ollut kuitenkaan lähtökohtana, että vammaiset henkilöt olisivat palkkatyössä, vaan heillä on usein työkyvyttömyyseläke vammaisuuden perusteella. Vammaisten osallistuminen työelämään ja nimenomaan palkkatyöhön on uudehko ilmiö sosiaali- ja työllistämispolitiikassa (ks. Konttinen 2013). Palkkatyö edellyttää työnantajien rekrytointikäytäntöjen eli valikointiprosessien läpäisemistä ja yksilöllisyyden korostamista (Suikkanen & Linnakangas 1998).
Vahva ideologinen sekä poliittinen tavoite saada vammaisia osallistumaan työelämään tarkoittaa parhainta köyhyyden torjuntaa, mutta palkkatyön ei ole tarkoitus korvata olemassa olevia vammaisille henkilöille oikeutettuja vammaisetuuksia.
Vammaisten osallistumisessa palkkatyöhön korostuu yksilölliset ja rakenteelliset tekijät. Yksilöllisiä tekijöitä ovat mm. toimintakyky, sosiaaliset taidot ja apuvälineet. Rakenteellisia tekijöitä ovat mm. julkiset palkkatyön tukijärjestelmät, mutta erityisesti voidaan korostaa yhteiskunnan tarjoamaa ammatillista koulutusta, työlainsäädäntöä, työnantajien ja työntekijöiden vastuita sekä työyhteisöjen merkitystä. Kaikki nämä asiat voidaan nimetä jatkotutkimusten aiheiksi. Vahva ideologinen sekä poliittinen tavoite saada vammaisia osallistumaan työelämään tarkoittaa parhainta köyhyyden torjuntaa, mutta palkkatyön ei ole tarkoitus korvata olemassa olevia vammaisille henkilöille oikeutettuja vammaisetuuksia.
Kirjoittaja: Antti Teittinen, tutkimuspäällikkö, Kehitysvammaliitto
Julkaistu alunperin Suuntaaja-verkkolehdessä 1/2018
Lähteet
Ekholm, E. & Teittinen, A. 2014: Vammaiset nuoret ja työntekijäkansalaisuus. Osallistumisen esteitä ja edellytyksiä. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 133. Kansaneläkelaitoksen tutkimusosasto. Helsinki.
Eurostat.
Greve, B. (2009). The labour market situation of disabled people in European countries and implementation of employment policies: a summary of evidence from country reports and research studies Academic Network of European Disability Experts.
Hakala K. (2017). Työllistymistarinoita. Kehitysvammaliiton selvityksiä 13. Helsinki.
Holm P. & Hopponen A. (2007). Vammaisten työkyky vuonna 2007. Vertailua työttömiin. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja 202, 2007.
Kannustinloukut: Työkyvyttömyyseläkkeen ja ansiotulojen yhteensovittaminen sekä lineaarinen malli. Osatyökykyisille tie työelämään -kärkihanke (OTE), Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2017:32.
Konttinen J.-P.( toim.). (2013) VAMPO-seurantaraportti. Katsaus Suomen vammaispoliittisen ohjelman ( VAMPO) 2010–2015 toimeenpanon tilanteeseen. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Työpaperi 25, 2013.
Laki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta 916/2012.
Linnakangas R., Suikkanen A., Savtschenko V. & Virta L. Uuden alussa vai umpikujassa? Vammaiset matkalla yhdenver taiseen kansalaisuuteen. Helsinki: Stakes, Stakesin raportteja 15/2006.
Mukkila, S., Ilmakunnas, I., Moisio, P. & Saukkonen, P. (2017) Perusturvan riittävyys köyhyys 2017. Tutkimuksesta tiiviisti 31. THL. Helsinki.
Ojamo, M. (2017). Näkövammarekisterin vuosikirja 2016. THL ja Näkövammaisten liitto. Helsinki.
Reeve, D. (2008). Biopolitics and bare life: Does the impaired body provide contemporary examples of homo sacer? Teoksessa Kristjana Kristiansen, Simo Vehmas & Tom Shakespeare (eds.) Arguing about Disability: Philosophical Perspectives. London: Routledge, 203–217.
Suikkanen, A. & Linnakangas, R. (1998). Uusi työmarkkinajärjestys? Julkaisuja 182. Sitra. Helsinki.
Suomen vammaispoliittinen ohjelma 2010-2015 (2010). STM. Helsinki.
Suomen virallinen tilasto (SVT). Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2015, 4. Työvoiman ulkopuolella olevat. Tilastokeskus.
Thomas C. (2007). Sociologies of disability and illness. Contested ideas in disability studies and medical sociology. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Vesala H. T., Klem S. & Ahlstén M. (2015). Kehitysvammaisten ihmisten työllisyystilanne 2013−2014. Kehitysvammaliiton selvityksiä 9. Kehitysvammaliitto. Helsinki.
YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja (2016). Suomen YK-liitto. Helsinki.
