Kun paranoidista skitsofreniaa sairastava Samu muutti omilleen, hän ei uskaltanut mennä suuriin kauppakeskuksiin. Nyt hän haastaa itseään ja pyrkii kohti uutta tulevaisuutta.
Samun yksiön seinällä on riemunkirjava batiikkikangas ja ikkunalaudalla korillinen simpukoita. Keittiö hohtaa puhtaan valkoisena, sillä se oli juuri remontoitu kun Samu muutti asuntoonsa kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt hän istuu pöydän ääressä Aspan asumispalvelutyöntekijän, Miian kanssa. Miia etsi Samulle asunnon ja auttoi käytännön asioissa silloin, kun itsenäinen asuminen oli vielä uutta.
Samu, 26, sairastui paranoidiseen skitsofreniaan 19-vuotiaana. Sairauden laukaisi huumeiden käyttö, pääasiallisesti kannabis. Sitä Samu oli poltellut päivittäin neljän vuoden ajan, mutta käyttänyt satunnaisesti myös amfetamiinia ja LSD:tä.
Samu kertoo, että sairauden oireet tulivat pikkuhiljaa, eikä niitä aluksi oikein tajunnut. Lopulta harhoista ei päässytkään eroon ja rinnakkaismaailma oli koko ajan läsnä. Samu joutui kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi Kellokosken psykiatriseen sairaalaan.
– Kelliskeikka oli hyvä vieroitushoito, Samu toteaa.
Sairaalajakson jälkeen Samulle etsittiin oikeanlaista lääkitystä monen vuoden ajan. Erilaisia annostuksia kokeiltiin vaihtelevin tuloksin ja aina välillä Samu joutui poliklinikalle uutta cocktailia testaamaan.
– Kellokoskelta poispääsy oli suuri helpotus, mutta seuraavat vuodet olivat kyllä aika sekavia. Se oli sellaista hakemista, että löytäisi tasapainoa oloon.
Sairaalajakson jälkeen Samulle etsittiin oikeanlaista lääkitystä monen vuoden ajan.
Alku omassa asunnossa huolestutti
Nykyiseen asuntoonsa Samu muutti äitinsä luota, mutta aiemmin hän oli ehtinyt asua palveluyksikössä, jossa henkilökunta oli aina paikalla.
– Siellä oli kaikenlaista yhteistä tekemistä ja lääkkeet haettiin alakerrasta. Halusin kuitenkin asua itsenäisesti.
Vaikka Samu oli haaveillut omasta kodista jo vuosia, asunto löytyi lopulta pian. Samun hoitaja kuntoutuspoliklinikalta ehdotti, että Samu laittaisi asuntohakemuksen Aspalle. Hakemus asuntoon laadittiin sosiaalityöntekijän kanssa, ja myös tukipalvelut päätettiin ostaa Aspalta.
– Tämä oli ensimmäinen asunto, jota kävimme Samun kanssa katsomassa. Ei siinä sitten kauaa nokka tuhissut, kun avaimet olivat jo kädessä, Miia sanoo.
Samun palveluntarve arvioitiin yhdessä Miian ja sosiaalityöntekijän kanssa. Aluksi Miia kävi Samun luona kahdesti viikossa, mutta tapaamisia vähennettiin sitä mukaan, kun avuntarve pieneni.
Samu kertoo olleensa iloinen uudesta kodistaan, mutta tunteneensa itsensä kuitenkin hyvin epävarmaksi. Kaikki oli uutta. Asuntoon piti hankkia huonekaluja, Kelalle ja sosiaalitoimistolle piti toimittaa papereita ja normaalissa arjessa eläminen piti opetella uudelleen.
– Silloin ahdisti pyöriä isoissa kauppakeskuksissa ja ostosten tekeminen yleensäkin tuntui vaikealta. Virastoissa asioiminenkaan ei oikein napannut. Normaalissa arjessa eläminen piti opetella uudelleen.
Miian kanssa Samu täytteli tarvittavia papereita, hankki huonekaluja, asioi virastoissa, teki ostoksia ja kävi salilla sekä uimahallissa. Nyt hän on asunut yksiössään ilman ulkopuolista tukea noin vuoden, eikä sairaus juuri vaikuta jokapäiväiseen elämään.
– Jos unohdan ottaa lääkkeen, nukkuminen on vaikeaa. Mutta muuten elän ihan tavallisesti.
Rohkeasti kohti tulevaisuutta
Vuosi sitten Samu aloitti tietoliikenneasentajan opinnot ja tekee nyt oppisopimuskoulutuksella töitä turvalaiteasennuksiin erikoistuneessa firmassa. Aiemmin hän oli hankkinut myös kokin paperit.
– Tein jonkin verran kokin hommiakin, mutta työ oli raskasta ja hektistä, eikä oikein sopinut minulle. Silloin minulla oli aika paljon ylipainoakin.
Viime keväänä Samu ylitti itsensä tavalla, joka vielä pari vuotta sitten olisi ollut mahdotonta. Hän teki kuukauden mittaisen työkeikan isoon Prismaan, asensi sinne turvakameroita. Kaupassa työskenteleminen sujui Samun mukaan hyvin, mutta asiakkaiden kohtaaminen tuntui välillä vaikealta. Tuntemattomien ihmisten tapaaminen jännittää, mutta isossa kaupassa siltä ei voinut välttyä.
– Samu on ihan uskomaton tyyppi. Hän todella haastaa itseään. Jokin aika sitten hän ei pystynyt menemään kauppakeskuksiin, mutta nykyään hän tekee töitä sellaisissa, Miia kehuu.
Ilta-aurinko paistaa ikkunasta, syksy on värjäämässä puunlehtiä keltaisiksi. Miia ja Samu jutustelevat ja naureskelevat, kuten vanhat tutut. Samu kertoo pudottaneensa painoaan viisitoista kiloa salitreenin ja terveellisen ruokavalion avulla. Puoli vuotta sitten myös tupakanpoltto loppui.
– Laitan joka kuukausi röökirahat sivuun. Niistä on kertynyt jo hyvät säästöt.
Samun nimi on muutettu.
