Oman lapsen sijoituksesta ja huostaanotosta ei paljon puhuta julkisuudessa. Vuosia sitten, kun asia oli minulle ihan uusi ja niin arka että jo sana ”huostaanotto” sai aikaan paniikkikohtauksen, yritin etsiä vertaistukea netistä: keskustelupalstojen ketjuja, lehtijuttuja, blogikirjoituksia, mitä tahansa.
En löytänyt juuri mitään. Vain muutaman yliopistotason tutkimuksen, jossa oli haastateltu huostaan otettujen lasten vanhempia — äitejä lähinnä. Lasten isistä ei ollut sanaakaan.
Lapsina huostaanotettujen kertomuksia löytyi kyllä jonkin verran, ja niissä oli poikkeuksetta vanhempia syyllistävä sävy. Oli alkoholismia, huumeita, välinpitämättömyyttä, väkivaltaa. Samaan sävyyn puhuttiin keskustelupalstoilla niissä muutamissa löytämissäni ketjuissa, joissa käsiteltiin huostaanottoa.
Niitä oli hirveää lukea. Tuntui kuin sielua olisi revitty auki. Ei olisi pitänyt lukea, mutta luin kuitenkin, luin ja itkin. Inhosin, häpesin ja vihasin itseäni.
Minun lapseni sijoitettiin neljä vuotta sitten kiireellisesti. Kiireellistä sijoitusta seurasi lopulta huostaanotto.
En ollut koskaan ajatellut joutuvani tekemisiin lastensuojelun kanssa. Olin aina huolehtinut lapsestani hyvin, vaikka olin ollut pienituloinen ja jonkun aikaa myös hyvin pienituloinen yksinhuoltaja. Lapsella oli puhtaat vaatteet, hän sai aina riittävästi syödäkseen, meillä juteltiin, naurettiin ja tehtiin asioita yhdessä. Meillä ei ollut ongelmia päihteiden kanssa, ei henkistä eikä fyysistä väkivaltaa. Kun jäin yksin nelivuotiaan kanssa, pyysin neuvolasta apua, koska minulla ei juuri ollut tukiverkostoa lähistöllä ja tarvitsin lapselle hoitajan silloin tällöin. Minulle sanottiin, että perhetyöntekijää varten pitää tehdä lastensuojeluilmoitus. Kieltäydyin kunniasta. En tarvinnut lastensuojelun apua, koska minulla ei ollut mitään ongelmia lapseni kanssa; olisin vain tarvinnut lapselle kaitsijan silloin tällöin ja ehkä hiukan apua arkeen. Kävin kuitenkin kokopäivätyössä ja huolehdin pienestä lapsesta käytännössä aivan yksin. Ajattelin, että sittenpä selviän yksin.
Selvisinkin, mutta jäljet se jätti. Ja vuosien päästä lapsen elämään tuli asioita, joihin en voinut vaikuttaa, ja jotka lopulta johtivat sijoitukseen ja huostaanottoon.
”Hyviltä vanhemmilta ei oteta lapsia huostaan! Ja vaikka huostaanotto johtuisi lapsesta, niin kyllä lapsen historiassa on jotain, mikä on ajanut sen ryyppäämään / tappelemaan / käyttämään huumeita, ja se on aina vanhempien syytä.”
Tämä tuntui olevan oikea mantra niissä keskusteluketjuissa, joita löysin. Hyviltä Vanhemmilta / Hyvästä Perheestä (huomaa kapiteelit) ei oteta lapsia huostaan. Huostaanotto on jotain, mitä tapahtuu vain narkkareille, väkivaltaisille hulluille tai juopoille, tai sellaisille jotka ovat muuten vain sekaisin. Ja vaikka syy olisikin lapsen käytöksessä, sekin johtuu vanhemmista, koska Hyvän Perheen lapset eivät käyttäydy huonosti.
Uskoin tähän kai itsekin. En ollut oikeastaan ajatellut asiaa ennen kuin huostaanotto rysähti omalle kohdalle. Sen jälkeen ruoskin itseäni armotta. Miksen yrittänyt enemmän ja vielä jotain muuta, miksen tajunnut ajoissa, miksen sitä, tätä ja tuota. Etsin netistä vertaistukea, mutta törmäsin vain syytöksiin, naljailuun ja ylenkatseeseen. Se jätti syvät haavat.
Lastensuojelulain mukaan lapsi voidaan ottaa huostaan, jos ”puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla vastaavalla tavalla”.
Meidän tapauksessamme lapsi oli vakavasti vaaraksi itselleen. Lapsen mieli oli järkkynyt syistä, joihin minä en olisi mitenkään voinut vaikuttaa. Pienessä perheessämme ja minun vanhemmuudessani ei ollut sellaista vikaa, joka olisi aiheuttanut huostaanoton. Tätä sosiaalityöntekijätkin yrittivät minulle selittää, mutta en halunnut ymmärtää, vaan syytin itseäni; olinhan aina ollut se, joka oli huolehtinut lapsesta, kantanut päävastuun. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän, olla enemmän, yrittää enemmän.
Vasta näin vuosien päästä olen ymmärtänyt, että minä en voinut vaikuttaa asiaan vaikka kuinka tahdoin ja yritin ja tein kaikkeni. Ja että se ei todellakaan aina ole vanhempien syy, kun lapsi otetaan huostaan. Jos tänä päivänä löydän tuollaisen keskusteluketjun, jossa syytellään huostaanotosta lapsen vanhempia, ajattelen, että vähänpä he tietävät.
– Katariina, Omat avaimet 4You -toiminnan vanhemmuudentuki ryhmään osallistunut vanhempi
Omat avaimet 4You -toiminnassa on kevättalven aikana tavattu vanhempia, joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle lastensuojelun tukitoimenpiteenä. Haasteista Huolimatta -Vahvuutta vanhemmuuteen lähi- ja verkkoryhmät ovat tarjonneet mahdollisuuden puhua vaikeista kokemuksista ja tunteista luottamuksellisesti.
Ryhmissä mukana olleiden kokemusasiantuntijoiden avoin ja rehellinen tapa puhua sai kiitosta. Ilmapiiri ja keskinäinen luottamus tarttui myös ryhmäläisiin ja tarjosi heille mahdollisuuden jakaa omia kokemuksia ja saada vertaistukea.
Ryhmissä nousi keskusteluun vaikeat tunteet häpeä, pelko ja huoli sekä pohdinnat, mitä voi puhua ja kenelle, ettei siitä koidu haittaa tai tulee kuulluksi ja ymmärretyksi.
Sanna Inkiläinen
kehittämissuunnittelija
Omat avaimet 4You -toiminta
"Tämä oli todella, todella tärkeä ryhmä. Arvostan erittäin suuresti sitä laajakatseisuutta ja älykkyyttä ryhmän vetäjiltä, että ovat lähteneet näin tärkeän asian äärelle. Kertoja olisi saanut olla enemmänkin. Tietoa ja tukea prosessien ja omien oikeuksien ymmärtämiseen olisi myös hienoa saada sekä keinoja tulla kuulluksi viranomaisten kanssa. Kiitos."
