Minä, naiivi asumissosiaalisen työn ammattilainen

Voi miten paljon vuodet ovatkaan tuoneet ammatillista ymmärrystä lisää! Kun aloittelin työuraani sosiaalialalla vuonna 2011 nuorille aikuisille kohdennetussa toiminnassa Asunto ensin päihde- ja mielenterveysasumisyhteisössä, on pakko myöntää kuinka vähän asunnottomuusasioista loppujen lopuksi tiesinkään!

Muistan yhä tuoreen maalin tuoksun ja meidät uudet työntekijät, jotka sisustimme intoa hehkuen asiakkaille tulevia asuntoja, yhteisiä oleskelutiloja sekä kuntosalia. ”Asiakkaat niin tulevat tykkäämään näistä!” pohdin ylpeänä.

Kun ensimmäiset asiakkaat saapuivat uusiin remontoituihin asuntoihinsa, menin innoissani kyselemään fiiliksiä ja mitä he tykkäävät uudesta kodista. Vastaukseksi sain ”Ahdistaa”, ”Ihan kiva, onhan täällä tarpeelliset jutut”. Kukaan ei käyttänyt kuntosalia tai oleskelutiloja. Tätä on vaikea myöntää, mutta silloin ensimmäinen ajatukseni oli, että ovatpa he epäkiitollisia. Me olemme täällä huhkineet hikihatussa ja tässä kiitos. Siis näin ajattelin minä, joka olin mukamas niin kokenut ja perehtynyt asumissosiaaliseen työhön!

Vuodet ovat onneksi kasvattaneet ammatillista ymmärrystä sekä ymmärrystä ylipäätään elämästä. Hyvin usein nykyään, kun kohtaan ihmisiä, joilla on akuutti asunnottomuustilanne tai tausta, palaan tähän ensimmäisen työpaikkani tuomaan ajatukseen, jota myös itse säikähdin kovasti.

Asunnoton ihminen on selviytymistilassa

Jokaisella meistä ihmisistä on perustarpeet. Maslow`n tarvehierarkia määrittelee yksilön tarpeet fysiologisiin (ruoka, juoma, uni, ruumiinlämmön ylläpitäminen) ja turvallisuuteen liittyviin tarpeisiin (suojautuminen väkivallalta, taloudelliselta turvattomuudelta). Koti ei siis ole vain pelkät seinät ja katto pään päällä – se luo ihmiselle vasta edellytykset fysiologisiin ja turvallisuuden tarpeisiin. Asunnottomana ihminen on jatkuvassa valmiustilassa. On mahdollisesti nälkää, unettomuutta, kylmyyttä, väkivaltaa ja varkauksia, omaisuus kun kulkee mukana matkassa. 

Kun elimistön valmiustila on rauhoittunut, ihminen voi vasta alkaa tuntemaan tunteita ja suunnittelemaan tulevaa. Eli käytännössä kun asunnottomuustaustainen saa oman kodin ja perusturvan tunteen, vasta silloin aletaan rakentamaan elämänhallinnan perustaa. Tällöin valmiustilan rauhoituttua takaumat ja traumat saattavat hypätä esiin. Monilla ihmisillä on tapana tukahduttaa nämä tunteet ja usein erilaiset addiktiot (päihteet, liiallinen suorittaminen opiskelussa, töissä, liikunnassa tai vapaa-ajalla) voivat ottaa vallan. Myös ”normaali” arki saattaa pelottaa, ahdistaa sekä tuntua oudolle. Tässä vaiheessa olisi erittäin tärkeää työntekijänä ennakoida ja kertoa asiakkaalle, että näin voi käydä ja parasta tietysti olisi, että asiakkaalla olisi valmiina luottohenkilö kenelle jutella kuulumisiaan.

Kun fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet on täytetty, on tarvehierarkiassa vuorossa sosiaaliset tarpeet (muiden ihmisten kanssa oleminen, yhteisöllisyys, ihmissuhteet ja rakkaus). Kuinka ilman asuntoa olisi edes mahdollista pitää sosiaalisia tarpeita yllä?

Koti on muutakin kuin seinät ja ihminen tarvitsee yhteisön, johon kuulua sekä toteuttaa itselleen mieluisia asioita. Koti tarjoaa puitteet rauhalle, turvallisuudelle, levolle sekä sosiaalisten tarpeiden täyttämiselle.

Laitoksesta laitokseen siirtyminen aiheutti juurettomuutta

Toivoisin, että aina tutustuisimme uteliaasti ihmisten tarinaan sen sijaan, että laitamme heidät johonkin muottiin. Itse sorruin tähän urani alussa ja onneksi uskalsin kysyä ratkaisevan kysymyksen asiakkaalta eli miksi ahdistaa. Kun sain kuulla asiakkaan tarinan, jossa hän kertoi siirtyneensä elämänsä aikana lastensuojelun laitoksesta toiseen ja loppujen lopuksi päätyi asunnottomaksi. Ymmärsin, että ottaa aikansa asettua, jos on koko elämänsä viettänyt ”juuretonta” elämää. Myöskään tämä asumisyhteisö ei ollut lopunelämän asunto, joten hänen oli hankala asennoitua siihen kotina.

Ajattele, jos itse asuisit asunnossa, josta tiedät joutuvasi lähtemään puolen vuoden tai vuoden kuluttua? Jaksaako asunnon esimerkiksi sisustaa omannäköiseksi? Meidän tulisi tarjota asiakkaille pysyviä koteja tai ainakin puhua aktiivisesti väliaikaisessa majoituksessa oleville pysyvän kodin saamisesta.